Kuka oikein onkaan syyllinen?
Kirja
Ferdinand von Schirach: Rikoksia. Suomentanut: Raija Nylander. Atena 2011. 210 s.”Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys.”Näin aloittaa Ferdinand von Schirach kirjansa Rikoksia. Sanat ovat kirjoittajan tuomarisedän, joka oli ehtinyt elämänsä aikana nähdä yhtä ja toista. Kirjoittaja itse on puolestaan puolustusasianajaja ja Rikoksia kertoo tapauksista, joihin hän on työnsä vuoksi törmännyt. Ja niissä syyllisyys on monesti todella visainen kysymys,
Tartuin Rikoksiin jouluna, kun en oikein muutakaan jaksanut. Kirja, jossa on parikymmentä lyhyttä tarinaa rikoksista, vaikutti kirjalta, jota on helppo pitää kädessään sen hetken, kun makoilee sängyssä aterian ja nukahtamisen välisen ajan. Hyvä suunnitelma, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Kirja vei mennessään.
Von Schirach esittelee lukijalleen seitsemänkymppisen miehen, joka tappaa ja paloittelee vaimonsa, Shatilan pakolaisleirillä kasvaneen nuorukaisen, jolla ei ole muuta mahdollisuutta Saksassa kuin rikos, nuorukaisen, joka näkee ihmiset numeroina, ja vanhasta japanilaisesta teemaljasta, jota ei totisesti olisi kannattanut varastaa.
Vaikka puolustusasianajajan tärkein ja oikeastaan ainoa tehtävä on puolustaa asiakastaan olipa tämä sitten syyllinen tai syytön, von Schirach menee sopivan syvälle syyllisyyden käsitteeseen. Kun keskiajalla rangaistiin ihmisiä vain teon perusteella, meidän on pakko hyväksyä, ettei esimerkiksi pankkiryöstö ole aina vain pankkiryöstö. Asianhaarat, ne kuuluisat lieventävät, ovat olemassa.
Suomalaisessa oikeudenkäytössä puhutaan prosessuaalisesta ja aineellisesta totuudesta. Prosessuaalinen on sitä oikeutta, joka voidaan oikeudessa todistaa. Aineellinen totuus saattaa erota siitä melkoisesti, myös niin päin, että ilmiselvästi rikollinen ihminen vapautetaan, eikä se ole aina edes puolustusasianajajasta mukavaa.
Seppo Turunen
