Kiven painoa ja höyhenen keveyttä

Teatteri

Kivi. Teatteri Jurkka. Roolissa Johannes Korpijaakko. Hannu Mäkelän romaanista dramatisoinut ja ohjannut Samuli Reunanen. Valosuunnittelu Riikka Vuorenmaa. Vierailu Kajaanin kaupunginteatterissa 13.1.

Nieleskelen palaa kurkustani, jätän miehen ja koiran saunan raukeaan lämpöön. Sydämen läpätys – Killin vaiko Aleksin – tuntuu katsomossa niin kuin kyljessä kuhkisivat.

Johannes Korpijaakon tulkitsema Kivi, monologi Aleksis Kiven viimeisestä vuorokaudesta, on näyttelijänteatteria sanan täydessä merkityksessä. Esitys on loistava. Tokko mitään voisi tehdä toisin.

Korpijaakko käy näyttämöllä kansalliskirjailijan hahmossa puolentoista tunnin jaakobinpainin ja viettelee katsojan Kiven ajatusten kammariin.

Samuli Reunasen dramatisointi yli 400-sivuisesta romaanista on viisaudella ja tarkkuudella toteutettu, tutulle näyttelijälle räätälöity. Reunasen ohjauksessa Korpijaakko näyttelee rivien välitkin, mutta jättää silti katsojalle tilaa. Lopullisen muotonsa esitys ottaa jokaisen omassa päässä.

Teatteri Jurkan intiimin tilan korvasi Kajaanissa teatteritalon näyttämö, jolle myös kaksiosainen katsomo oli rakennettu. Näyttelijä sai näin suoran kontaktin yleisöön. Katsojat tunsivat olevansa samassa lätissä siankarsinaan joutuneen kirjailijan kanssa.

Niille katsojille, jotka näkivät kymmenen vuotta sitten samalla lavalla Reunasen ohjaaman Nummisuutarit ja Korpijaakon unohtumattoman Eskon, Kivi-monologi antaa ylimääräisen lahjan. Kosioretkelle varustautuva Esko realistuu näyttämölle kirjailijan hourekuvana ja huutaa taas peräkaneettinsa ”Tilulii, tilulii!”.

Kivi-monologi on huikaiseva matka kurjuudessa viimeisiä aikojaan elävän kirjailijan mieleen ja sieluun. Muistikuvat kurkistelevat komeroistaan. Toteutumatta jääneet unelmat kouraisevat, mutta lapsuuden valoisat muistot lämmittävät kylmyyttä, nälkää ja ylenkatsetta kokevaa Kiveä.

”Pirujen päsmärin”, Kiven teilanneen kriitikon, August Ahlqvistin huuto ”Pois runoilijan joukosta!” kaikuu iäti kirjailijan korvissa. Silti sairas, kuumeinen Kivi kirjoittaa yhä ajatuksissaan, ja ”sanat liikkuvat ja juoksevat taas kuin mouruuvat kollit kevättalven koitossa”.

Terävästi Kivi näkee myös sen teatterin, jota Alpertti-veli pelaa veljensä kustannuksella, hänestä hyötyen.

Keveästi tanssii Alina. Agnes-sisko näyttäytyy enkelinä. Lämpimät ovat hyväntahtoisen Karoliinan kädet.

Oonan on uskollisin toveri, vaikka senkin tohtorit tahtovat viedä, kuten paperin, kynän ja viinan. Eroottiset kokemukset maksettujen naisten luona sytyttävät halun vielä vuosien päästä.

Sävykäs esitys kulkee karnevalismista minimalistiseen herkkyyteen. Näyttelijälle esitys on fyysisesti rankka, mutta hän säilyttää silti leikittelevän otteen, ilmavuuden.

Korpijaakon tulkinnassa on kiven musertavaa painoa ja höyhenen keveyttä. Kärsimys ja kipeys vuorottelevat ilon ja autuuden kanssa.

Sinikka Viirret