Alcon Entertainment, LLC
Blade Runner 2049:ssä riittää sumuisia ja sateisia maisemia.

Elokuva: Onko replikantilla sielu?

Blade Runner 2049: ohjaaja Denis Villeneuve. Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford. Laji: scifi. USA: 2017. Kummaa: Krista Kosonen lausuu muutaman sanana suomeksi. Peurat:4/5.

Kun klassikkoelokuvalle tehdään jatkoa, saa se aina niskavillat pystyyn: miksi tuokin pitää nyt mennä pilaamaan? Useimmiten jatko-osat ovat silkkaa rienaamista rahastusmielessä. Mitäpä elokuvasta taiteena, kunhan vain kassaan virtaa rahaa. Rahalla on tietysti se hyvä puoli, että sillä voi tehdä kaikenlaista mukavaa. Vaikka lisää niitä elokuvia.
Toisaalta Blade Runnerin jatko-osan kanssa ei oltu pidetty kiirettä, onhan alkuperäisen ensi-illasta aikaa jo 35 vuotta, joten Blade Runner 2049:ssä oli lupa odottaa uusia ideoita ja luovaa ohjaajan otetta. Denis Villeneuve lunastaakin odotukset niin pitkälle kuin tarinan uudelleen lämmittelyssä vain on mahdollista.
Parhaimmillaan Blade Runner 2049 on isolta kankaalta katsottaessa. Sillon sen synkkä, sateinen ja sumuinen maailmanlopun dekadenssia tihkuva sielunmaisema sekä Hans Zimmerin ja Benjamin Wallfischin uljaasti soiva musiikki pääsevät oikeuksiinsa, ja katsojakin taputtaa karvaisia käsiään – ainakin henkisessä mielessä.
Sinänsä mitään yllättävää ei ole luvassa. K on vanhoja replikanttimalleja jahtaava losangelesilainen kyttä, joka itsekin on synteettinen ihminen. Tämän esimies toteaa yllättäen, että K:n erottaa syntyneistä ihmistä vain se, että hänellä ei ole sielua. Äkkiseltään uskonnolinen kysymys sielusta tuntuu lapselliselta, mutta syvemmältä se onkin oivaltava. Oikeasti ihmisillä ja replikanteilla ei ole mitään oleellista eroa. Ero tätyy luoda uskomusten kautta.
Scifi-elokuvia jo lapsesta märehtinyt katsoja ei voi välttyä juonen osalta tuttuuden tunteelta. K:n tappaman replikantin pihamaalta löytyy haudattu luuranko, josta paljastuu, että se on ollut replikanttinainen ja raskaana. Replikanteille lisääntyminen on mahdotonta, mutta nyt tuokin raja-aita “syntyneiden”  ja “syntymättömien” välillä on kaatunut. Se uhkaa heikkoa tasapainoa.
Niin kuin alkuperäisessäkin elokuvassa, pintaan nousee kysymys kehittyneen keinoälyn asemasta ihmisten maailmassa, loppujen lopuksi siis erilaisuuden sietokyvystä. Ratkaisuja ei anneta, mutta elokuvassa on aineksia, jotka voivat viitata siihen, että  ehei, tämä ei jää tähän. Toivottavasti kuitenkin jää, sillä Blade Runner 2049 on vahvasti voiton puolella. Kyse on erityisesti tunnelmasta, joka syntyy sateen vihmomasta kaupungista, eksistentiaalisesta tuskasta, viipyilevästä kamerasta ja mahtavasta musiikista.
Mutta – entä Harrison Ford, etsivä Deckard?  No hän on mukana elokuvan loppuoliskolla. Mitään järkevää syytä siihen ei ole.

Jätä kommentti