Urheilijan epäonnistuminen tai menestys ei johdu kokonaan valmentajasta

Iivo Niskasen kultahiihtoa katseltuani kuuntelin Yle Puheen Urheiluilta -ohjelmaa, jossa arvioitiin valmentajan osuutta urheilijan menestykseen. Asiantuntijat arvioivat, että valmentajia ei osata arvostaa Suomessa tarpeeksi. Monesti kun menestystä ei tule, syytetään valmentajia ja muita urheilujohtoa, ja kun menestystä tulee, urheilija saa melkein kaiken huomion.

En usko, että valmentajan merkitys on yli 50% urheilijan menestymisestä. Valmentaja antaa ohjeita, oikaisee väärin menneet asiat, antaa psykologista valmennusta ja auttaa monissa asioissa, mutta urheilija on kuitenkin se, joka ladulla, kaukalossa, peli- ja tenniskentällä tekee liikkeet ja päätökset. Kun Matti Heikkinen kaatuu kilpailun maalisuoralla, hänen valmentajallaan ei ole ollut minkäänlaista saumaa estää kaatumista, vaikka olisi ollut metrin päässä hiihtäjästä.

Valmentajaa on äärimmäisen helppo syyttää urheilijan virheistä. Monissa jalkapallojoukkueissa valmentaja on se, joka saa ensimmäisenä potkut tappioputken jälkeen. Syyttävä sormi on helppo osoittaa ihmiseen, joka on ohjaimissa, mutta ei laivan kapteenikaan voi laivan uppoamiselle mitään, jos laivan henkilökunta räjäyttää reiän laivan etuosaan. Siksi valmentajan työtä pitää ajatella kokonaisuutena: urheilijan motivaatio ja herkkyys vaikuttaa valmentajaan, ja toisin päin.

Ennen valmentajan vaihtamista olisi aina selvitettävä, onko muutosta parempaan tapahtunut, ja jos ei ole, onko syy urheilijassa vai valmentajassa. Hyvin usein urheilijakin voi olla hankala luonne, joka ei halua ottaa vastaan muutosehdotuksia elämäänsä.

Kun seuraavan kerran Suomi häviää kisoissa, en syytä valmentajaa tappiosta. Katson sen sijaan, voisiko urheilija tehdä jotakin toisin ja parantaa sijoitustaan. Vasta sen jälkeen on aika miettiä valmentajan vastuuta.

Huomenna minulla on luvassa salitreeniä henkilökohtaisen valmentajani eli itseni kanssa: hieman vatsa- selkä- ja käsitreeniä!

Valmennuksellisia treenejä toivottelee Hanna

Jätä kommentti