Yksi kotiutui käenpesään

Elokuva

Ensiksi tosiasiat.

Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) syntyi kesäkuussa 1896 ja kuoli heinäkuussa 1988.

Hän eli neljässä eri mielisairaalassa yhteensä 55 vuotta, kolme kuukautta ja kymmenen päivää, suurimman osan tästä Kellokoskella.

Hän eli suuruusharhojen vallassa ja kuvitteli olevansa prinsessa ja sukua maailman mahtaville. Häneen kokeiltiin kaikkia mahdollisia hoitomuotoja insuliini- ja sähköshokeista malarian istuttamiseen ja tönköksi paketoimiseen. Lobotomian hän vältti kuin ihmeen kaupalla.

Tästä kaikesta Arto Halonen on ohjannut koskettavan elokuvan Prinsessa. Siinä sivussa, kun hän kertoo Anna Lappalaisen elämäntarinaa, hän käy läpi mielisairaanhoidon historiaa. Ennen kaikkea hän tutkii meidän itseämme tavallisina pitävien suhdetta poikkeavasti käyttäytyviin.

* * *

Isäni kertoi, että hänen kotikylällään monessa talossa oli oma hurjansa. Siellä he asuivat, kodeissaan perheidensä kanssa, auttelivat peltotöissä, minkä pystyivät, ja tekivät hullunhommiaan. Joitakin tiedettiin vältellä, mutta ei heitä vieroksuttu.

Väinö Linna puolestaan kertoo Täällä Pohjantähden alla -trilogiassaan tarinan surullisemman puolen. Laurilan torpassa eli seinään kahlehdittuna perheen väkivaltainen poika, seinähullu Antti.

Primitiivisissä kulttuureissa mieleltään järkkyneitä jopa kunnioitettiin. Modernissa maailmassa heidät suljettiin mielisairaaloihin. Lääketieteen kehittyessä heitä yritettiin parantaa entistä vimmatummin. Ja ne parannuskeinot näyttävät meistä nyt ennemminkin kolmannen asteen kidutukselta kuin hoidolta.

Nykyisin, jos kirjailijapoliisi Matti Yrjänä Joensuuta on uskominen, potilaat on kotiutettu kaduille pärjäämään omin voimin.

* * *

Kerronnan lakien mukaisesti Halonen on luopunut ajatuksesta kuvata Prinsessan elämää yksi yhteen. Käsikirjoittajakolmikko Pirjo Toikka, Paavo Westerberg ja Halonen ovat tuoneet elokuvaan ihmisiä, joita Kellokoskella ei asunut, ja tapahtumia, joita ei tapahtunut.

Isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämä vapaaherratar (Krista Kosonen) ja kaukopartioreissuilla mieleltään järkkynyt sotilas (Peter Franzén) avartavat kuvaa sodanjälkeisten mielisairaaloiden potilaista, mutta Prinsessan (Katja Kukkola) elämää he eivät ainakaan hänestä elämäkerran kirjoittaneiden Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kertoman mukaan olleet.

Dramaturgisesti Halosen valinta on joka tapauksessa osuva. Sairaalat täyttyivät ihmisistä, joille oli tapahtunut kauheita asioita. He eivät olleet sairaita omasta tahdostaan. Heidän sairastumisessaan ei ollut mitään mystistä. Prinsessakin oli hylätty käytännössä jo vauvana. Sen jälkeen häntä heiteltiin sijoituskodista toiseen.

* * *

Halosen elokuva on todella rankkaa katsottavaa. Kun lukee kirjasta, kuinka Prinsessaan istutettiin malaria, jotta kuumepuuskat rauhoittaisivat häntä, tai kun lukee lobotomialeikkauksesta, tapahtumat voi loitontaa itsestään. Mutta kun näkee elokuvassa, kuinka saastunutta verta ruiskutetaan kiinnipidettävään potilaaseen tai miten kalloa poraava kirurgi lipsauttaa poranterän vinoon kesken työnsä, julmuus puistattaa.

Toisaalta Prinsessa tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia vapauttavaan nauruun. Koivuja pesevät potilaat tai hevoselle ja kyläläisille laulava ja tanssiva Prinsessa eivät voi olla huvittamatta.

Eikä paikallisen pankinjohtajan ymmärrys voi olla liikuttamatta. Hän nimittäin järjesti Prinsessalle milloin miljoonan, milloin 60 000 markan shekkejä puutteenalaisille lahjoitettaviksi.

* * *

Katja Kukkola on kuin syntynyt Prinsessan rooliin. Hän on yhtä aikaa arvokas, elämän särkemä, viisas ja todellisuudentajunsa kadottanut. Hän on kaunis, rohkea ja pelokas.

Ja Prinsessa tietää, kuka on. Tukholmaan karanneenakin hän hakee yöpaikan Karoliinisen instituutin sairaalasta.

Kuolinvuoteellaan hän tekee itsestään ikuisen arvoituksen.

Seppo Turunen

Pikakelaus Prinsessa

Ohjaus: Arto Halonen. Käsikirjoitus; Pirjo Toikka, Arto Halonen ja Paavo Westerberg

Pääosissa: Katja Kukkola, Samuli Edelman, Krista Kosonen, Irma Junnilainen, Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén, Antti Litja, Paavo Westerberg.

Ulkonäkö: Loppuun asti viimeistelty.

Äänet: Pitkästä aikaa Tuomas Kantelisen musiikkia.

Katsomistuntuma: Kyyneliin asti liikuttunut.

Kenelle: Ihmisen monimuotoisuuden ymmärtämistä yrittäville.

Tähdet: Viisi.