Joukossa tyhmyys todellakin tiivistyy
Kollegani Nina Leinonen kertoi tällä palstalla viikko sitten onnettomuudesta kajaanilaisen marketin parkkipaikalla. Iäkkään naisen auto syttyi tuleen, mutta kukaan ei tullut auttamaan naisen lapsenlasta, joka yritti kiskoa järkyttynyttä mummiaan ulos autosta. Kännykkäkamerat kyllä raksuivat, paikalle tullut ja tyttöä auttamaan rynnännyt mies kertoi.
Kollegani kysyi, ja aivan aiheellisesti kysyikin, onko suurissa kaupungeissa jo pitkään vallalla ollut piittaamattomuus läheisten hyvinvoinnista, jopa hengestä, levinnyt myös Kajaaniin.
Vastaus on sosiaalipsykologian tietämyksen valossa ikävästi on ja ei. On varmaan levinnyt, mutta ei siksi, että ihmiset suurkaupungeissa käyttäytyvät niin, vaan siksi, että ihmiset käyttäytyvät porukoissa juuri noin. Joukossa tyhmyys todellakin tiivistyy.
* * *
Kun ihminen joutuu vaaraan tai onnettomuuteen isossa ihmisjoukossa, on todennäköistä, ettei hän saa apua, tai oikeastaan on todennäköisempää, että hän saisi avun pienessä joukossa kuin suuressa.
Sosiaalipsykologia puhuu katsojavaikutuksesta.
Kajaanilaiset sivustakatsojien käytöstä voi selittää kolme seikkaa. Ensiksikin usean henkilön läsnäolo luo tunteen vastuun jakautumisesta. Minä en ole vastuussa siitä, mitä tapahtuu, vaan koko tämä ryhmä. Jos olisin paikalla yksin, minulla ei olisi ketään muuta, jolle vastuuta tyrkyttää. Siksi tässäkin tapauksessa vasta tilanteeseen tullut ryntäsi auttamaan tyttöä.
Toiseksi mahdollinen auttaja, niin älytöntä kuin se hädän hetkellä onkin, voi ruveta miettimään, että muut paikallaolijat alkavat arvioida hänen tapaansa toimia. Pelko siitä, että näyttää reagoivan yli tai tekevänsä virheen estää liikkeelle lähdön.
Kolmanneksi ihminen sosiaalistuu hetkessä porukkaan, joka tapahtumaa seuraa. Jos kukaan muukaan ei tee mitään, minäkään en toimi.
* * *
Nämä ovat tietysti köykäisiä selityksiä siinä vaiheessa, kun ihmisen pitäisi tehdä jotakin ja auttaa vaikkapa palavan auton sisään jäänyttä ihmistä, mutta ne on hyvä tietää, että osaa itse toimia oikein.
Kokonaan eri asia on sitten se, että läsnä olleet eivät vain seisahtuneet niille sijoilleen, vaan alkoivat kuvata liekehtivää autoa ja mummiaan auttavaa tyttöstä. Ja täältä tulee se neljäs selitys: joukkoviihteellä itsensä todellisuudesta vieraannuttaneet kanssakulkijamme katsovat maailmaa kuin televisiota. Kun maailmaa katsoo kamerakännykän läpi, se lakkaa olemasta tosi. Tirkistelijä voi keskittyä säväreihin, joita yllättävä tapaus tarjoaa.
Sitäkin on hyvä miettiä, mitä vierestä katsojat kuvillaan tekivät tai olisivat tehneet, jos isoäiti olisi palanut autoonsa. Yrittäneet myydä ne parhaiten maksaville?
