Kieli ontuu, mutta tarina koskettaa

Kirjat

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2010. 362 sivua.

Sade lankeaa puhuttelee, vaikka sen kliseinen kieli rasittaakin. Brittitoimittaja Ros Wynne-Jonesin esikoisromaani kertoo eteläsudanilaisesta dinka-heimosta ja sen kärsimyksistä. Nälänhätä ja pohjoisen hallituksen joukot tekivät selvää Adekin kylästä 1998. Dinkat asuvat alueella, josta löydettiin öljyä ja josta heidät haluttiin pois. Baralghazalin jälkeen kansanmurha jatkui Darfurissa.

Tapahtumat satojen kilometrien päässä etelässä olisivat pian jokapäiväistä todellisuutta. Sudanin hallitus harjoitteli kansanmurhaa, jonka seurauksena Darfurissa ei kuusi vuotta myöhemmin olisi enää mangopuita, Wynne-Jones kirjoittaa prologissa.

Sade lankeaa on fiktiivinen kertomus, joka pohjaa Wynne-Jonesin kokemuksiin maailman kriisialueilla Etelä-Sudanista Ruandaan.

Halu auttaa

Miten kolme kylään tupsahtanutta valkoista voisi muuttaa sen, komentaja Wol kysyy romaanin päähenkilöltä Marialta. Hän myöntää, että tämä on tuonut helpotusta muutamille, mutta pelastetut ihmiset jäivät silti hengenvaaraan.

Lääketieteen opintojensa loppusuoralla oleva Maria lähtee Afrikkaan äitinsä kertomusten viekoittelemana. Espanjassa, lähellä Afrikan rannikkoa syntynyt äiti haaveili aina pääsevänsä sinne, mutta päätyi Englantiin. Kun äiti kuolee, Maria pakenee suruaan ja syyllisyyttään. Parin kuukauden pesti ravintoarviointiryhmässä tuo hänet Etelä-Sudaniin, keskelle kurjuutta.

Hallituksen joukkojen pommi-isku muuttaa pari kuukautta kahdeksaksi kuukaudeksi. Kun kiitorata tuhoutuu, kehitystyöntekijät eivät pääse pois. He perustavat ruuanjakelupisteen. Lentokoneet pudottavat ruokaa Adekin kylään, jonne ympäristöstä raahautuu tuhansia nälänhädän kurjistamia ihmisiä. Kun väkeä on paljon, kylä on myöhemmin täysosuma pohjoissudanilaisten ja heidän tukemiensa joukkojen tuhoisalle iskulle.

Syyllisyys

Maria työskentelee vaativissa oloissa, tutustuu dinkoihin, rakastuu, tekee virheitä ja pelastaa ihmisiä. Hän potee valtavaa syyllisyyttä omasta hyvinvoinnistaan Lontoossa.

Tämän maailman ihmisten uhkana olisivat Sudanin hallituksen ja hallituksen tukemien joukkojen hyökkäykset, kunnes heidät olisi hävitetty, ja sillä välin hän elelisi viiden tuhannen kilometrin päässä normaalia länsimaista elämää ja kantaisi auvoisana murhetta liikenneruuhkista.

Romaani sivuaa myös median toimintaa. Kaksijakoisuus korostuu, kun Adekiin saapuu valkoisissa pellavissaan kanadalainen toimittaja Grace. Kun Maria vie toimittajan sairaalaan katsomaan kaikista kurjimpia, hän tuskailee:

Kuvaaminen tuntui julmalta ja sopimattomalta, ikään kuin olisimme virittäneet toivoa, jota ei ollut olemassa.

Mutta Maria tietää, että ilman ruokaa nämä valkoiset teltat olivat lähinnä kuolinsaleja. Ilman raflaavia kuvia länsimaisissa tiedotusvälineissä, Adekin kylän hädästä ei olisi tietoa eikä rahaa tulisi mistään.

Sade lankeaa on erittäin tarpeellinen muistutus ihmisten kurjuudesta, nälänhädästä, Afrikan mielipuolisista tapahtumista.

Romaani on nopealukuinen, mutta äitelään tyyliin kirjoitettu. Kun teksti toistaa esimerkiksi kuolevan auringon kalpean punaista kajoa tai kuolevan auringonpaisteen täplittämää omenapuun mustaa oksaa, rupeaa ihan oikeasti haukotuttamaan.

Tuija Yli-Lonttinen