Minkä taakseen jättää
Epäilemättä Vanhasella riittäisikin selkärankaa työurapäätösten runnaamiseen, mutta löytyykö sitä enää hallituskumppaneilta tai edes keskustalta.
Jokseenkin tasan vuosi sitten hallituksen, etujärjestöjen ja Suomen pankin yhteisen talousneuvoston sihteeristö julkaisi synkän raportin suomalaisten ikääntymisestä ja eläköitymisen vaikutuksista. Raportin mukaan työurien pidentäminen on välttämätöntä maassa, jossa ikääntyminen on nopeampaa kuin muualla ja jossa keskimääräinen eläköitymisikä on muita alhaisempi.
Pääministeri Matti Vanhanen perehtyi aineistoon ja tuli Rukan hiihtoladuilla siihen päätelmään, että hallituksen on toimittava. Puolikautisriihessään hallitus päätti yksipuolisesti yleisen eläkeiän asteittaisesta nostosta kahdella vuodella 65:een.
Syntyi tavaton vastalausemyrsky, joka huipentui palkansaajajärjestöjen lakonuhkiin.
Lopulta Vanhanen ja hallitus taipuivat paineessa ja työurien pidentämiseen tähtäävien toimenpiteiden valmistelu annettiin kahdelle työmarkkinajärjestöjen ja virkamiesten työryhmälle, joista toinen setvii eläkejärjestelmää ja toinen työelämän kehittämistä. Työryhmät ryhtyivät hakemaan peräti kolmea vuotta lisää keskimääräisiin alle 60 vuoden työuriin.
Pääministeri Vanhanen on ollut optimisti, vaikka neuvotteluista tulleet tiedot ovat olleet huolestuttavia. Määräajan lähestyessä nyt loppuaan Rantalan työryhmän sanotaan olevan kriisin partaalla – yhteisymmärrys on kateissa. Palkansaajajärjestöjen edustajat eivät hyväksy mitään heikennyksiä nykyiseen järjestelmään, mutta SAK tarjoaa ovelasti työntekijöille subjektiivista oikeutta jatkaa halutessaan työuraan 70-vuotiaaksi.
Kun eläkeongelma sysättiin kolmikantaiseen valmisteluun, hallitus lupasi olla valmistelematta työurien pidentämiseen tähtääviä uudistuksia. Ilmaan jäi uhka, että ellei valmista tule, hallitus palaa asiaan. Periaatepäätös eläkeiän asteittaisesta pidentämisestä kahdella vuodella onkin yhä voimassa.
Kenties jo kesäkuussa eroavana pääministerinä Vanhanen saattaa valmistautua ottamaan kipeät eläkeratkaisut omiin nimiinsä. Hän voisi hyvin syin vedota työmarkkinajärjestöjen saamattomuuteen. Niillä on ollut tarpeeksi aikaa hakea keinot tavoitteensa toteuttamiseksi. Jos ja kun sopua ei synny, hallituksen on pakko toimia.
Epäilemättä Vanhasella itsellään riittäisi selkärankaa työurapäätösten runnaamiseen, mutta löytyykö sitä enää vuotta ennen vaaleja hallituskumppaneilta tai edes keskustalta. Eläkeiän nostaminen antaisi oppositiolle terävän vaaliaseen ja lujittaisi sosialidemokraattien ja palkansaajaliikkeen akselia entisestään. Useissa STTK:n ja Akavan liitoissa vahvalle kokoomukselle eläkeratkaisut olisivat myös tuskallisia.
Juuri tästä syystä palkansaajajärjestöt ovat olleet eläkeikäratkaisuissa taipumattomia. Ne päättelevät, ettei hallituspuolueiden kantti riitä. Ne voivat olla väärässäkin.
Työmarkkinajärjestöt laskevat saavuttaneensa eri keinoin puolet kolmen vuoden pidennyksestä työuriin. Entäpä jos hallituskin puolittaa entisen päätöksensä: vuosi lisää eläkeikään. Lisäksi kaksi lisää vapaaehtoisiin työvuosiin SAK:n esityksestä.
