Pohjoismaisia kisoja hakemaan
Varmin tapa saada KOK pysymään vanhassa ajattelutavassaan on se, että siihen taivutaan jo ennakolta.
Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinin (r.) ehdotus, että Suomi, Ruotsi ja Norja hakisivat yhdessä vuoden 2022 talviolympialaisia, on Vancouverin kisatohinassa sivuutettu varsin vähällä keskustelulla. Kun päättyneiden olympialaisten pyykki on pesty, asiaan on syytä palata.
Wallinin ehdotus on tukemisen arvoinen, eikä vähiten olympialiikkeen itsensä takia.
Olympialaisten massiivisuudessa ja kalleudessa aletaan olla rajalla, jolla on jo pakko pysähtyä ja kysyä, onko kisojen kustannusten ja puitteiden komeuden kasvattamisessa enää mitään järkeä. Ainoa oikea vastaus on ei.
Neljän vuoden päästä Sotsissa pidettäviin talviolympialaisiin investoidaan vielä mielettömästi. Siellä joudutaan rakentamaan kaikki liikuntapaikoista, majoituksesta ja liikenneyhteyksistä lähtien likipitäen tyhjästä, minkä lisäksi Venäjä suurvaltaimagoaan pönkittääkseen epäilemättä panostaa kaiken mahdollisen kisojen ulkoiseen näyttävyyteen.
Ehkäpä Sotsi viimeistään havahduttaa näkemään, että nykyisellä linjalla jatkaminen johtaa mahdottomuuksiin. Kustannuksia on hillittävä ja turhaa prameutta karsittava.
Pohjoismailla olisi hyvät edellytykset kilpailla mahdollisuuksillaan järjestää pienen hiilijalanjäljen kisat – asia, joka lähivuosina saattaa maailmanlaajuisesti nousta arvoon arvaamattomaan. Pohjoismailla on valmiina perusinfrastruktuuri ja osaamista kaikkien talviolympialaisten lajien hoitamiseksi.
Kisapaikkakuntien väliset matkat ovat pienempi ongelma kuin päältä katsoen luulisi. Jossakin muualla, kuten nyt Vancouverissa, välimatkat voivat olla lähes yhtä pitkät, mutta saman maan sisällä sitä ei noteerata.
Kisayleisön matkojen aiheuttamat päästöt taas ovat suurin piirtein samat, järjestetäänpä kisat missä päin maailmaa tahansa.
Pohjoismaisten kisojen pahimpana esteenä on pidetty Kansainvälinen olympiakomitean (KOK) haluttomuutta jakaa kisoja useamman maan kesken. Helsinki, Lahti ja Norjan Lillehammer hakivat vuoden 2006 kisoja, mutta putosivat kilpailusta jo ennen ratkaisevaa äänestystä. Siinä Torino voitti Sveitsin Sionin.
Maailma voi muuttua tässäkin suhteessa. Varmin tapa saada KOK pysymään vanhassa ajattelutavassaan on se, että siihen taivutaan jo ennakolta. Palloilulajien ja jääkiekon suurkisoja jaetaan jo.
Kuriositeettina mainittakoon, että on olympialaiset kerran jaettukin, tosin pakon edessä. Melbournen vuoden 1956 kesäkisojen ratsastus järjestettiin Tukholmassa, koska hevosia ei Australian ankarien karanteenisäännösten takia voitu kuljettaa sinne.
Ensimmäiseksi kolmen pohjoismaan on tietysti pohdittava keskenään, mitä ne haluavat. Onko kolmen maan yhteistyö ylipäätään mahdollista ja millaisella työnjaolla? On pohdittava, hajoavatko kisat liiaksi, jos ne jaetaan peräti kolmen maan kesken vai olisiko kahden kisat sittenkin viisaampi ratkaisu.
Valtioiden rooli on joka tapauksessa keskeinen. Pelkkä kisojen hakeminen maksaa kymmeniä miljoonia euroja, ja itse järjestelyissä puhutaan jo sadoista.
Tässä vaiheessa ei kuitenkaan kannata juuttua kauhistelemaan rahan menoa. Suuri kansainvälinen tapahtuma on aina myös valtava kehitysprojekti.
