REFRRER:path /

Näkökulma: Itsenäinen kotimaani ja isien perintö

Eeva-Maija Lappalainen

Eeva-Maija Lappalainen

Kirjoittaja on emeritayliopistonlehtori, kasvatustieteiden tohtori, filosofian maisteri ja käsityönopettaja.

Suomen itsenäisyys on aina vaatinut kansalta lujaa puolustuskykyä ja -tahtoa. Arvostan 100 vuotta itsenäisenä pysynyttä maata ja esipolvia, jotka sen meille taistelivat.

Sodankäynnin kauhut eläneen isän ja Karjalasta evakkoon joutuneen äidin sotien jälkeen syntyneenä tyttärenä kiittäen kunnioitan vanhempieni työtä aavistaen heidän kokemuksiaan.

Isovanhempani kasvoivat autonomian aikaan tsaarinaikaisessa Suomessa ja ehtivät nähdä maan itsenäistymisen ja vielä elää vapaassa Suomessa. Varttuneella iällä avioituneet vanhempani syntyivät ja kasvoivat nuoruuteensa tsaarinaikana.

Pysähdyttävää on tietoisuus aikojen mullistuksista ja siitä, miten rajusti sota vaikutuksineen on voinut koskettaa molempien vanhempieni perheitä, nuoruutta ja aikuisuutta.

Isäni oli lähtenyt rintamalle kolmen veljensä kanssa, myös yksi sisko lähti siviilinä isänmaata palvelemaan.

Molemmissa sodissa isä taisteli eturintamassa, koin tärkeäksi myös tietää, missä. Vielä pari päivää ennen kuolemaansa elokuussa 1993 hän kertoi omista sotapoluistaan, joiden risteilyissä tutuiksi olivat tulleet Syväri, Hyrsylä, Piitsoja, Kollaa ja Uomaa.

Talvisodassa hän haavoittui 4.1.1940 Uomaan kentillä jalkaan. Jatkosodan sotatoimet alkoivat Värtsilän Kaurilan suunnalta edeten sieltä Sortavalaan, Tuulokseen ja Aunuksen Viteleeseen asti.

Sota oli jo lopullaan, kun isä sai 6.7.1944 Tuuloksessa kranaatinsirpaleista osuman päähänsä.

Loppuikänsä hän kantoi mukanaan sodan muistoja kehossaan: rautasirpaleet koteloituivat aivoihin ja muistuttivat toistuvina särkyinä huonoista säistä.

Isääni kiitettiin urheudesta seitsemällä mitalilla. Katselen tarkkaan varsinkin hänen hopeista ensimmäisen luokan vapaudenmitaliaan. Luen voitonseppeleen reunustaman kirjoituksen: Urheudesta/För tapperhet Suomen kansalta 1941.

Talvisodassa 700 000 vihollisen tulen alla sotineista taistelijoista myös isä sai sotamarsalkka C. G. E. Mannerheimin myöntämän Talvisodan muistomitalin, jossa miekat Karjalan Kannas -soljen kera. Hän sai kaksittain myös toisen luokan pronssisen vapaudenmitalin.

Tutkin myös isäni kahta asevelijärjestön muistoristiä: sinivalkoisena hohtavaa Sinistä ristiä (1939-1945), ja Talvisodan 12. Divisioonan yksiköissä Kollaan taistelijoille myönnettyä Kollaan ristiä (6.12.1939-13.3.40). Kaikkien ihmeeksi Talvisodan Kollaa kesti.

Näen silmissäni kuvan parhaassa iässä olevien miesten vuosien mittaisesta uhrautumisesta Suomen saavutetun itsenäisyyden säilyttämiseksi, kun katson pronssista Jatkosodan muistomitalia Isänmaa 1941-1945 -kunniamerkkiä, jonka yönsinisen nauhan kolme valkoista pystyjuovaa kuvaavat arvoina kotia, uskontoa ja isänmaata.

Sodan puhjettua tulivat evakuointimääräykset: kotinsa menettäneiden alueiden ihmiset piti siirtää turvaan sisemmälle Suomeen. Isäni isän tehtävä oli sijoittaa pitäjään evakuoitu väestö uusille asuinsijoilleen. Siinä oli äitini isä ja sisaruksia perheineen.

Evakkotaipaleella äiti oli joutunut jättämään lapsuuden kotitanhuat ja kaiken entisen Laatokan Karjalassa. Elikot piti saada sodan jaloista turvaan.

Kun veljet olivat rintamalla, siskojen oli otettava vastuu karjasta, veljet sen omistivat. Muuta omaisuutta tai henkilökohtaisia esineitä ei pidetty niin arvokkaana.

Äitini evakkomatka kauas Satakuntaan siskon ja karjan kanssa oli raskas ja vaivalloinen. Vasta, kun perillä yksi veljistä tuli ja myi lehmät ja piti niistä saadut rahat, siskot voivat hakea itselleen työtä ja elantoa.

Pian he kuitenkin matkustivat Pohjois-Karjalaan. Siellä olivat evakossa osa äidin lapsuusperheenjäsenistä, isä ja setä.

Välirauhan aikana heitä oli muuttanut takaisin kotikonnuilleen. Ennen jatkosotaa äidin isä ja setäkin kuolivat siellä.

Näkemättä jäänyt mummola, äidin lapsuudenkoti Laatokan-Karjalassa hahmottuu silmiin valokuvina ja myös muisteluksina, joita kuullessa nousee mielikuvia hänen vanhemmistaan ja tärkeistä elämän arvoista.

Naapurimaassa käydessäni tulee aina mieleen, kuinka äidinpuolen isovanhemmat ja jotkut enoista ovat saaneet viimeisen leposijansa Venäjän multiin kätkettyinä, mutta kuitenkin omalla kotiseudullaan.

Olen kiitollinen, että muiden tavoin isäni jaksoi sotia ja saan elää Suomessa, vapaassa isänmaassa. Isäni mitalit ovat minulle joka päivä itsenäisyyden symboleita. Varaan niille kodissani tilaa isän ja äidin kuvien äärelle.

Yksi äidin veljistä kaatui sodan viime päivinä 25-vuotiaana. Hänet on kentälle jääneenä siunattu Joensuun sankarihautaan.

Olisi liikuttavaa nähdä, jos nyt 74 vuotta myöhemmin 6.12.2017 hänen hautakivensä vierellä seisoisi Suomi 100 vuotta -itsenäisyyspäivänä saman ikäinen, 25-vuotias mies.

Katselen tarkkaan

varsinkin isän hopeista

ensimmäisen luokan

vapaudenmitalia.

Luen kirjoituksen:

Urheudesta/

För tapperhet

Suomen kansalta 1941.

Jätä kommentti