REFRRER:path /

Lue tästä Jussi Huovisen viimeinen haastattelu, jonka teimme 25.4. Hietajärvellä.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden tärkein tilaisuus vietettiin tiistaina. Vienalaisista runolaulajista viimeinen, Jussi Huovinen, osoitti, miksi on niin ainutlaatuinen.Mukana olleet voivat kehua laulaneensa Jussin kanssa.

Juha Neuvonen
Jussi Huovinen sai kuvanveistäjä Nunnu Raatikaisen viestämän näköispatsaan. Markku Niemisen pitelemä patsas sijoitetaan Hietajärven perinnetaloon.

Seppo Turunen, teksti

Juha Neuvonen, kuvat

Hietajärvi, Suomussalmi

Tunnelma Hietajärven vienankarjalaisessa perinnetalossa Suomussalmella, itärajan tuntumassa, ei voisi olla hienompi.

Turha tätä on vakavaksi sanoa tai hartaaksi, mutta Juminkeon Markku Nieminen on ehdottomasti oikeassa, kun väittää, että alkamassa on Suomen 100-vuotisjuhlien tärkein tapahtuma.

Tuossa, oven pielessä istuu pyörätuolissaan viimeinen elossa oleva vienalainen runolaulaja Jussi Huovinen, eikä vain istu, vaan aikoo laulaa parillekymmenelle kuulijalleen niin kuin on ikänsä laulanut ja niin kuin hänen esi-äitinsä ja -isänsä ovat neljän sukupolven ajan ennen häntä tehneet.

Vastikään 93 vuotta täyttänyt Jussi Huovinen, jos kuka, on se elävä yhteys, joka suomalaisella kulttuurilla on vielä jonkin aikaa omiin kalevalaisiin juuriinsa. Jussin jälkeen perinnettä pitävät yllä Taito Hoffrén ja muut Sibelius-Akatemiassa runolaulun oppineet.

Suomalaisella sivistyneistöllä on aina ollut tapana kuljettaa kansanihmisiä nähtäväkseen ja kuultavakseen. Helsingin yliopistossa on kuultu herännäisjohtajia, mutta niin on Jussi Huovistakin, jonka Nieminen vei Sibelius-Akatemiaan 1990-luvun puolessa välissä laulamaan, niin kuin runoja on aina laulettu.

Reissu oli todella tarpeeseen. Kun sen paremmin opettajilla kuin opiskelijoilla ei ollut tietoakaan siitä, miten runoa lauletaan, he vetivät vain Kalevalaa kovaa. Jussi laulaa hiljaa ja kauniisti.

Niin tekee Jussi myös nyt, runolaulupäivän pääkonsertissa Hietajärvellä, istuu uunin vieressä, ja alkaa laulaa sanoja, joita oma isä lauloi ja mitä äiti osasi.

Kun Jussi ja Taito ovat laulaneet tervetuliaisvirren, on Hoffrénin vuoro laulaa yksin. Mies miettii, mitä laulaisi, että pysyisi annetussa ajassa, ja päättää esittää Sammon ryöstön. Jussi kuuntelee, ja niin teemme mekin.

Tarina on tuttu, sävel myös ja laulun poljento, mutten voinut edes aavistaa, miten hauskan ja hurjan tarinan Taito kertoisi. Puolituntinen kertomus on täynnä huumoria, iloa, vauhtia ja draamaa.

Lappalaisesta kyyttösilmästä ja Joukahaisesta pääsemme laulamaan vuorolauluna myös me, yleisö. Nyt olemme, näin arvaan, runolaulun ytimessä. Runolaulu on tarkoitettu kaikkien yhdessä nautittavaksi, vaikka ainoastaan Taito meistä hallitsee 5 000 säettä Arhippa Perttusen aarteista.

Huovinen on syksyn jälkeen ensimmäistä kertaa kotitanhuvillaan. Talvi on taittunut Suomussalmella Anna-Leena Rauhalan, hellun, kotona hyvässä hoidossa.

Kaikki näyttää olevan kohdallaan, kun vesikin saadaan juoksemaan. Pirtistä löytyy paitsi murukahvia, pakastimesta viimesyksyistä pullaa natustettavaksi.

Jussi aikoo muuttaa kesäksi Hietajärvelle taloon, jota asui vuosikymmeniä. Talon pihapiiristä löytyy kymmenen vuotta sitten Juminkeon rakennuttama perinnetalo, tarkalleen Jussin kotitalon piirustusten mukaan rakennettu. No, navettapää puuttuu, mutta muuten kaikki on niin kuin vuosikymmeniä oli.

Valtaapitävät ovat aina suhtautuneet oudosti valtavirrasta poikkeavaan elämään ja kulttuuriin.

Jussin kohdalla se tarkoittaa sitä, että sodan aikana entinen, ”ryssän malliin” rakennettu talo piti polttaa, sillä kaikki itäinen piti juuria.

Runolaulun kohdalla se tarkoittaa sitä, että 1500-luvulla, uskonpuhdistuksen vahvistettua asemaansa, kaikki itäiseen kulttuuripiiriin viittaavakin piti karsia maasta.

Länsi-Suomessa papit onnistuivat erinomaisesti runolaulun hävittämisessä, mutta ortodoksisilla alueilla taito säilyi. Erikoista oli, että kun valtio 1600-luvulla huomasi, millaisen virheen oli tehnyt, se pani papit keräämään runolauluun liittyvän muistitiedon talteen niin hyvin kuin vain pystyivät.

Toarie Huovinen. Hän on se laulaja, jonka Daniel Europaeus sai laulamaan itselleen vuonna 1845.

Toarie oli, Europaeuksen sanoin, eukko, jonka tuskin sai laululle, mutta jonka jokainen sana oli arvokkaampi kuin kenenkään muun.

Toarie oli Jussin esiäiti. Toarien jälkeen tuli Timo, sitten Ohvo ja Iivana. Jussi tunteekin olevansa Toarien Timon Ohvon Iivanan Jussi. Pystyttekö te samaan? Minä en.

– Kaikki lauloivat, Jussi selittää oppiaan, – toatto ja moamo. Mutta tähän tämä nyt loppuu.

Loppuu, sillä Jussin omat lapset halusivat oppia elämän muualla.

Musiikki on ollut osa Jussin elämää aina. Kun hän nelivuotiaana katseli ja kuunteli aikuisten soittavan viisikielistä, hän rakensi omansa tupakkiaskin kannesta. Kielet hän sai kuminauhasta, jota tytöt pitivät sukkanauhoina, vaan eihän soitin pysynyt vireessä.

Viulua hän pyysi isältään, jonka mielestä soitin oli kuitenkin turhan kallis, kunnes eräänä päivänä itse yksirivistä haitaria soittanut isä heltyi. Pitihän pojan saada viulu, kun kerran niin kovasti mieli teki, ja kun tällä oli ilmiselvästi musiikin lahja. Kukkuu kukkuu oli ensimmäinen sävelmä, joka viulusta noin vain irtosi.

Mestaripelimanniksikin elämänsä ehtoopuolella kruunattu soittaja kertoo vetäneensä viululla polvelta niin kuin muutkin pelimannit, vaan eiväthän taidot yhteen viuluun tai kanteleeseen loppuneet.

Sotavankileirin vartijana ollessaan hänet pyydettiin soittamaan häihin. Jostakin löytyi banjo ja soittajakaveriksi venäläisvanki. Yhteinen sävel löytyi heti.

Taito Hoffrén innostui runolaulusta kuultuaan Jussia Sibelius-Akatemiassa. Hän on tutkinut ja opetellut ennen kaikkea Arhippa Perttusta, jonka säkeitä hän runolaulupäivässäkin lauloi.

Mutta mitä nykyrunolaulaja ajattelee itse? Onko runolaulu elävää perinnettä?

 

On, onhan toki, mutta ollakseen elävää perinnettä se ei voi tyytyä vain toistamaan kalevalaisia lauluja. Hoffrén on itse kääntänyt maailman vanhinta, Mesopotamiassa syntynyttä Gilgamesh-eeposta runolauluksi.

Sitä paitsi runolaulu muuttuu ajassa. Jussi Huovinen sanoo itse laulaneensa lapsilleen omista toiveistaan ja toivoneensa heille hyvää elämää, eikä turhaan. Toiveet ovat toteutuneet.

Hoffrén puolestaan muistuttaa, kuinka jokaikinen suomalainen lapsiaan nukuttava ja Tuu tuu tupakkirullaa hyräilevä harrastaa mitä aidointa runolaulua.

Millä mielellä viimeiseksi vienalaiseksi runolaulajaksi nimetty Jussi Huovinen jättää vaalimansa ja kehittämänsä perinteen?

 

– Hyvällä mielellä. Tämä perinne kyllä jatkuu.

Jussikin ymmärtää, että maailma on muuttunut, mutta miksipä ei ymmärtäisi, tiettömien taipaleiden taakse syntynyt, sähköttömässä talossa asunut mies, jonka kesäkodin seinään on nyt kiinnitetty television satelliittiantenni.

– Perinteinen tyyli ei muutu, mutta uusia sanoja tulee. Se on nykyaikaa, eikä haittaa mitään.

Vaan palataan vielä Hietajärven perinnetalon pirttiin, Nunnu Raatikaisen suunnitteleman ja rakentaman uunin kupeeseen.

Ohuen ohuet tervakset palavat karjalaiseen tapaan uunin luukun vieressä ja laulunsa laulaneet Jussi ja Taito istuvat hiljaa. Jussi latailee piippuaan, kun luulee, että juhla on ohi, vaan eipä olekaan.

Uunin päälle on nimittäin ilmestynyt veistos, Raatikaisen keramiikasta muotoilema ja polttama Jussi Huovisen rintapatsas. Patsas on vielä vähän lämmin, sillä se pääsi uunista vain tunteja ennen juhlan alkamista.

Jussi katsoo veistosta yllättyneenä ja ylpeänä ja nauraa:

– Vaan sokeat silmät sillä on.

Kommentit

Näytä 10 20 30 40 50 kommenttia sivulla

Jätä kommentti