REFRRER:path /

Kamarimusiikki

Heinäkuussa Kuhmon valloittavat kamarimusiikki ja taiturilliset muusikot. Kuhmon Kamarimusiikki on Suomen vanhin ja kävijämäärältään suurin kamarimusiikin tapahtuma.

« »

Musiikin ilotulitusta Kamarimusiikin avausillassa

Kuhmo Festival
Tanssija Ksenia Parkhatskaya.
Kamarikritiikki

Konsertti nro 1 Uneton kaupunki (Made in NY)

Uneton kaupunki tarjosi Kamarimusiikin ensikertalaiselle riemukkaan ja monipuolisen nelituntisen musiikkielämyksen. Odotukset konserttia kohtaan olivat mielenkiintoiset. Tiesin, että tulossa on niin sanottua helppoa, kevyttä kuunneltavaa ja tämän lisäksi hyvin haastavaa, korvat tarkkana aistittavaa musiikkia.

Konsertin ensimmäinen kolmannes alkoi iloisissa, kepeissä F. Kreislerin Synkopoinnin (1926) tunnelmissa. Kappale sai hymyn huulille ja innon odottamaan tulevaa. A. Dvořákin Sonatiini G-duuri (1893) Sergey Malovin ja Paavali Jumppasen versiona oli lyömätön ja vertaansa vailla. Erittäin taitavat dynamiikan ja sointivärien käytöt jäivät mieleenpainuvasti soimaan vielä ensimmäisellä väliajalla. Malovin ja Jumppasen yhteistulkinta oli mitä mahtavinta ja ammattimaisinta. Erityisesti teoksen neljäs osa finaali (allegro) näytti saavan molemmat herrasmiehet lentoon instrumenttinsa takana.


Mahtipontinen päätös ensimmäiselle kolmannekselle taattiin G. Mahlerin

sovituksilla J. S. Bachin

sarjasta orkesterille (1910). Tutut Rondeau

ja Badinerie

että Air

olivat sekä barokkimaisessa mahtipontisuudessaan että erityisesti Airin

herkkyydessään iloa korville. Sinfoniaorkesterimaiseen kokoonpanon oli lisätty mitä hurmaavin sininen cembalo sekä urut. Cembalon vastaääni huilun melodialle toi ilmaan ylevää barokkimaista tunnelmaa. Harmikseni totean urkujen olleen liikaa tähän kokoonpanoon, sillä se soi liian irrallisena muihin soittimiin nähden.

Väliajan jälkeen lyötiin oksat pois tieltä Storioni-trion aloitettua soittamaan C. Ivesin TSIAJ:ta (1909–1910). Mahlerin versiot Bachin orkesterisarjoista soivat vielä hyvin mielessä, mutta kaikkosivat kertaheitolla riitasointujen ja tempollisten vaihtelujen jälkeen. Teos edustaakin mitä onnistuneimmin modernia kamarimusiikkia. Tyylikkäät miehet soittivat ulkonäkönsä mukaisesti saaden raikuvat aplodit. G. Gershwinin (1919–1920) kaunis kehtolaulu rauhoitti tunnelman välissä, mutta B. Bartókin kontrasteja Sz. 111 (1938) palautti moderniin, jopa atonaaliseen 1900-luvun musiikin pariin. Teos oli sekä soittajalle että kuulijalle haastava, joten tässä vaiheessa konserttia kuulija joutui epäilemättä herkemmällä korvalla aistimaan teosta. Taidokasta, teknisesti haastavaa soittoa sai ihailla koko teoksen ajan kuulijan paikalta. Ihailtavaa katseltavaa oli myös toisen kolmanneksen lopussa nähty Ksenia Parkhatskayan swing-tanssi, joka marionette-nukkemaisella hauskuudellaan sai yleisön kiittelemään tanssijaa raikuvin aplodein.

Viimeinen kolmannes konsertista alkoi hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä kepeään swing-tanssiin päättynyttä toista kolmannesta seurasi jälleen moderni atonaalinen M. Lindbergin Steamboat Bill Jr. (1990). Tästä huolimatta klarinetti-sello –duo Taavi Oramo ja Martti Rousi soittivat erinomaisesti. Eritysesti pitkät huiluäänikohdat sellolla olivat taidokasta kuultavaa.

Mikä impressionistisen musiikin ihanuus saapuikaan lavalle C. Griffesin kolmen sävelkuvan op. 5 (1912) mukana. Tätä konsertti kaipasi ehdottomasti juuri tähän aikaan – kevyttä päiväunimaista tunnelmaa. Oboen kaunis pehmeä ääni kruunasi kokonaisuuden. Kauniilla linjalla jatkettiin myös sopraano Sophie Kluβmannin esittämillä kahdella V. Herbertin laululla, joiden suomennettuja sanoja yleisön oli mahdollista seurata takaseinälle heijastettuna. Romany Life -kappaleen viimeinen sävel kolmiviivainen D oli piste i:n päälle.

Pianistien taidonnäytteet kuultiin vielä L. Bernsteinin West Side Storyn sinfonisten tanssien (1961) myötä. Lavalla kuultiin ja nähtiin flyygelien sekä taiteilijoiden Diana Ketlerin ja Matilda Kärkkäisen ilotulitusta – taidokasta soittoa sekä taitavaa tulkintaa kera teoksen keskellä kuultujen hauskojen sormien napsutusten. Musiikin ilo ja riemu näkyi ja kuului myös sekä G.H. Greenin svengaavassa Charleston Caperissa, että encorena nähdyssä Parkhatskayan syncopation-tanssissa.

Sanni Lukkari

Kommentit

Näytä 10 20 30 40 50 kommenttia sivulla

Jätä kommentti

Lue lisää aiheesta

« »