REFRRER:path /

Kamarimusiikki

Heinäkuussa Kuhmon valloittavat kamarimusiikki ja taiturilliset muusikot. Kuhmon Kamarimusiikki on Suomen vanhin ja kävijämäärältään suurin kamarimusiikin tapahtuma.

« »

Musiikki on hyvän elämän rakennuspalikka

Tatu Hiltunen
Kamarimusiikin tuottaja Anniina Ahlsröm konsertissa käytettyjen lelupianojen keskellä.

Kamarikriitikko Sara Saxholm

Kuuloaisti on ensimmäinen aisti, jolla olemme yhteydessä ulkomaailmaan kehittyessämme ihmisiksi. Äidin ääni värähtelee luustoa pitkin kohdussa kasvavalle vauvalle tiedoksi. Laulettu tai kuunneltu musiikki välittävät vauvalle tunnelmia ja tunteita. Musiikkia on ympärillämme kaikkialla. Meillä kaikilla on muistoja laulamisesta, kitaran kielestä lähtevästä äänestä tai nokkahuilulla soitetusta yhteismusisoinnista koululuokassa. Muistot voivat olla hyviä tai huonoja. Tärkeintä on, että voi luoda uusia.

Oma historiani musiikin parissa alkaa perheessä musisoinnista, isosiskojen esiintymisissä jammailusta. Se jatkuu musiikkiluokilla kuorolaulussa, epätoivoisilla suorituspaineisilla pianotunneilla ja rakastumisella lauluun. Musiikin opiskelu on ollut aina paineista ja ahdistavaa, ja olen ajatellut ettei minusta ole musiikin kanssa työskentelemään. Teoriaopinnot eivät kiinnostaneet ja musiikin tuottamisen ilo oli kateissa pitkään. Klassinen musiikki nyt ei ainakaan kiinnostanut pätkääkään.

Laura Huhtinen-Hildén pohtii väitöskirjassaan Kohti sensitiivistä musiikin opettamista – Ammattitaidon ja opettajuuden rakentumisen polkuja (2012) mm. sitä, kuinka musiikin tulisi kuulua meille kaikille iästä ja lähtötasosta riippumatta. Musiikkikasvatuksen tulisi edistää hyvää elämää ja olla tukena ja ilmaisuväylänä elämässä, ilman suorituspaineita tai puristeista lahjakkuuden jalostamista.

Musikaalisuutta on monenlaista ja rytmi on meissä jokaisessa. Yhtäkkiä sitä löytää itsensä kolmekymppisenä klassisen laulun tunneilta ja pari vuotta myöhemmin opiskelemassa samainen instrumentti pääaineena musiikkipedagogiaa. Ja kesällä Kuhmon kamarimusiikista.

Tänä suorituskeskeisenä aikana haaveilen porukoista, jotka voisivat kokoontua musiikin äärelle lähtötasosta tai iästä välittämättä, ilman harjoituspainetta, ilman suuria tavoitteita. Haaveilen kokoontumispaikoista, missä haetaan rytmejä omasta kehosta ja tavoitellaan vain ryhmän yhteistä flowtilaa.

Haaveilen ukulelejoukoista, missä soittimen yhtä kieltä painamalla kaikki voivat laulaa Jaakko kullan itseään säestäen. Haaveilen yhteislauluilloista, missä lauletaan selkäytimestä kaikille tuttuja lauluja korkealta ja kovaa, sävelpuhtaudesta välittämättä. Joukoista, jotka itseään uhmaten menevät juuri sen musiikkigenren konserttiin, josta vähiten olettavat saavansa nautintoa ja ehkä yllättyvät ja löytävätkin jotain kiinnostavaa.

Lapsia kehotetaan kokeilemaan eri ruokamakuja useamman kerran muodostaakseen mielipiteen ruuan mausta. Lapsia kannustetaan yrittämään uudestaan, kiipeämään kiipeilytelineeseen vielä kerran vaikka aiempi yritys ei onnistunutkaan.

Miksi emme toimisi musiikin kanssa samalla tavalla? Haroisimme sinne tänne, kokeilisimme uudestaan rohkeasti. Mistä tietää, vaikka korjaisimme hankalan musiikkiin liittyvän muiston ja löytäisimme uusia rakennuspalikoita hyvään elämään.

Jätä kommentti

Lue lisää aiheesta

« »