REFRRER:path /

Kamarimusiikki

Heinäkuussa Kuhmon valloittavat kamarimusiikki ja taiturilliset muusikot. Kuhmon Kamarimusiikki on Suomen vanhin ja kävijämäärältään suurin kamarimusiikin tapahtuma.

« »

Vaikuttava Kuuhullu

Seppo Turunen
Kamarikriitikko Sofia Kyllönen opiskelee para-aikaa Jyväskylän yliopistossa taidekasvatusta ja historiaa.
Kamarikritiikki

Minulla on tapana selata Kuhmon kamarimusiikin ohjelma läpi jo pian sen julkistamisen jälkeen tammikuun lopulla. Silti useat teokset ja kokonaiset konsertit tulevat minulle yllätyksenä, ja joudun selaamaan Iltasoiton festivaalin aikana uudestaan ja uudestaan.

Yksi teos jäi kuitenkin mieleen. Jäi jo silloin, kun olin 13-vuotias musiikkiopistolainen.

Meneillään oli sen aikaisiin perustason teoriaopintoihin kuuluva musiikinhistorian kurssi, jota opetti festivaalin taiteilijoihin kuuluva Jukka-Pekka Kuusela. Teos oli Arnold Schönbergin Pierrot lunaire.


Teosta ei tietenkään kuunneltu kokonaisuudessaan kyseisellä oppitunnilla, mutta puhelaulumainen, hulluutta ja kauhua huokuva teos jäi kummittelemaan mieleeni, ja sai minut palaamaan siihen yhä uudelleen. Teoksessa oli jotain aivan ihmeellistä ja kiehtovaa.

Sunnuntaina sain tilaisuuden kuulla teoksen täällä Kuhmon festivaalilla.

Teos on kantaesitetty Alma Mahlerin punaisessa musiikkisalongissa. Konsertin alussa festivaalin taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn kertoi lavalle rakennettavan samankaltaisen ympäristön punaisilla valoilla ja kuun kalpeutta jäljittelevällä harsomaisella verholla, jonka tarkoitus on estää kamariorkesterin instrumentteja ja laulua häiritsemästä toisiaan.

Pierrot lunaire, eli Kuuhullu Pierrot, kuuluu Schönbergin orastavaan sävellajittomuuteen pyrkivään tuotantoon ja sen todella kuulee.

Teos ei missään tapauksessa ole säveltäjän atonaalisimpia, mutta verrattuna konsertissa esitettyihin, vain muutamaa vuotta varhaisempiin, romantiikan perinteitä noudattaviin kabareelauluihin, ero on huomattava. Kabareelaulut avasivat illan konsertin.

Lauluista erityisesti mieleeni jäi viimeinen laulu, jonka paatoksellisen tekstin mezzosopraano Jeni Packalen tulkitsi teatraalisen dramaattisesti. Taiteilijasta saattoi nähdä tämän nauttivan esityksestään.

Tässä välissä lienee parasta esittää tunnustus: en ollut koskaan aiemmin kuullut Pierrot lunairea konsertissa, ainoastaan levyltä. Konsertin edetessä seuraavaan ohjelmanumeroon, aloin jo olla kärsimätön.

Kolme Kurt Weillin lauluteosta konsertin keskellä tuntuivat minusta lähes turhalta täytteeltä, joiden kuunteluun keskittymiseni ei Kuuhullua odottaessa riittänyt. Jännityksen kasvoi entisestään, kun lava rakennettiin kantaesityspaikan mukaiseksi.

Vihdoin kamariorkesteri nousi punaisen musiikkisalonkiin ja Mezzosopraano Victoire Bunel aavemaisen, läpikuultavan verhon eteen aivan lavan reunalle. On hyvin vaikea sanoin kuvailla niitä ihailun ja vaikuttuneisuuden tunteita, joita jo teoksen ensimmäiset sävelet minussa herättivät. Laulu, orkesteri ja lavastus muodostivat yhdessä mahtavan kokonaisuuden.

Erityisen vaikutuksen minuun tekivät osat ja Hirsipuu, joista ensimmäinen täytti Kontion koulun salin puhtaalla kauhulla. Hirsipuu, hyvin nopea ja lyhyt osa taas huokui syvää inhoa ja ivallisuutta, joka hiipi suoraan ihon alle luiden ytimiin saakka.

Konsertin jälkeen voin jopa sanoa, etten ole koskaan kuullut mitään niin suurenmoista. Suosittelen teosta etenkin niille, joita perinteiset klassiset harmoniat ovat alkaneet kyllästyttää. Pierrot lunaire tarjoaa takuulla jotain aivan uutta ja jännittävää, ennen kaikkea hulluutta!

Sofia Kyllönen

Jätä kommentti

Lue lisää aiheesta

« »