REFRRER:path /

Kamarimusiikki

Heinäkuussa Kuhmon valloittavat kamarimusiikki ja taiturilliset muusikot. Kuhmon Kamarimusiikki on Suomen vanhin ja kävijämäärältään suurin kamarimusiikin tapahtuma.

« »

Valon koitosta purppuraiseen utuun

Musiikillinen ajankulku soi kamarimusiikissa.

Tatu Hiltunen
Storioni-trio, Wouter Vossen, viulu, Bart van de Roer, piano ja Marc Vossen, sello, hiovat harjoituksissa Beethovenin pianotrion tulkintaansa.
Konsertit 1, 3, 4, 5, 6, 7 ja 8

Tästä on kysymys! Hyvänolon oivallus välähti mielessäni, kun J.S. Bachin sävelet alkoivat hivellä Lentua-salin ilmaa tämänvuotisen Kuhmon kamarimusiikin ensimmäisessä konsertissa. Olin ajanut pienellä kiireellä sata kilometriä, etsinyt ensin väärästä paikasta vuokra-asunnon avainta ja säntäillyt ympäri Kuhmoa peläten, ehdinkö ajoissa. Bachin musiikki pyyhki kaiken kiireen tiehensä. Tulkoon valkeus julisti sunnuntain konsertin otsikko, ja valkeus – tai rauha – tuli.

Maanantaina kuultiin musiikkia eri vuosisadoilta. Vladimir Mendelssohnin musiikillinen ajanlasku alkoi 1600-luvulta, jonka säveltäjistä hän oli poiminut Vivaldin, Purcellin, kolme Couperinia ja Telemannin. Konsertin kohokohdaksi nousi viimeksi mainitun Bourlesque de Quixote -sarja, jonka Antti Tikkanen, Minna Pensola, Barbora Hilpo, James Wilson, Jarkko Uimonen ja Petteri Pitko soittivat niin elävästi, etten olisi ihmetellyt ollenkaan, vaikka itse Don Quijote olisi hetkenä minä hyvänsä ilmiintynyt ja nelistänyt kirkkoon Rosinantellaan.

1700-luvun merkkipaaluina olivat Bach, Rameau ja Mozart. Jos Bach ja Mozart muokkasivat käsitystä musiikista sävellyksillään, niin Rameaun voi sanoa tehneen sen jäsentämällä musiikin rakennusaineet. Hänen Traité de l’harmonie -kirjansa on ensimmäisiä tonaalisen musiikin teoriateoksia; sen voi sanoa olevan pohja länsimaisen taidemusiikin harmoniakäsitykselle.

Huilisti Janne Thomsen soitti huikealla virtuositeetilla sekä Bachin orkesterisarjan nro 2 h-molli BWV 1067 että Rameaun Pièces de clavesin en concerts – kokoelmasta konserton nro kolme. Hänen soitossaan tulkinta ja tekniikka ovat sulautuneet yhdeksi, kaikki vaikuttaa helpolta. Bachin teoksen Badinerie-osassa hän saattoi tehdä nopeusennätyksen.

1800-luvun aloitti tuntemattomampi Mozart: Franz Xaver. Muutamaa kuukautta ennen isä W.A.:n kuolemaa syntynyt F.X. seurasi suvun perinteitä säveltäjänä, hän teki muun muassa kamarimusiikkia ja pianokonserttoja. Voin vain kuvitella miten Mendelssohnin mietintämyssy on höyrynnyt, kun hän on valinnut säveltäjiä ja teoksia edustamaan tiettyä vuosisataa, varsinkin teoksissa kun on valinnanvaraa. Jos F.X. Mozart oli yllätysveto, niin Beethoven on itsestään selvä 1800-luvun alkupuolen edustajaksi.

Omaksi yllätyksekseni kuitenkin Storioni-trion esittämä ison B:n pianotrio D-duuri op.70/1, lisänimeltään Aave, sai aikaan minulle – vanhalle nykymusiikin ystävälle – koko päivän kuuntelumaratonin suurimmat kiksit. Jestas sentään, mikä meno, mikä lento! Tulkinta oli fraasista fraasiin loppuun asti mietitty ja hiottu. Kokonaisuus oli elävä, hengittävä, dramaattinen, inhimillinen. Luulen kyllä, että Storioni-trion käsittelyssä uutisten tunnarikin kuulostaisi syvälliseltä.

Hieno idea oli rakentaa kokonaisuus Sibeliuksen itsensä pianolle sovittamasta Valse tristestä ja hänen Järnefeltin Kuolema-näytelmän kurkikohtaukseen säveltämästään musiikista. Heini Kärkkäinen tulkitsi valssin vahvasti nyansoiden saaden siitä irti aivan uudenlaista dramatiikkaa. Sibelius-tupla oli päivän herkimpiä kokonaisuuksia. Lisäarvoa tulkintoihin ovat joissakin konserteissa olleet tuomassa hyvin suunnitellut ja toteutetut valot, niin myös tässä.

Kun Beethoven seisoo 1800-luvun alun rajapyykillä, 1900-luvun vastaavalle paadelle kuuluu ainakin Debussy. Festivaalilla ensi kertaa esiintyvän Talich-kvartetin urakka päivän aikana kaarsi Mozartista Felix Mendelssohnin kautta Debussyn jousikvartettoon g-molli op.10. Kvartetti oli huolellla paneutunut eri aikakausien teoksiinsa, soinnissa on tasapainoisesti lämpöä ja kirkkautta. Erityisesti pidin heidän Debussy-tulkinnastaan.

Kun oli jätetty Jäähyväiset C-duurille, tulikin jo maailmanloppu. Lienee Mendelssohnin sarkasmia, että musiikillinen maailmanloppu koitti Bartokin jälkeen. Muun muassa Piazzollan, Gubaidulinan ja Schubertin sävelten jälkeen kokonaisuus käärittiin lopuksi purppuraiseen utuun, kun Alberto Mesircan soitti akustisella kitaralla Jimi Hendrix -klassikon.

Eija-Riitta Airo-Karttunen

Lienee Vladimir Mendelssohnin sarkasmia, että musiikillinen maailmanloppu koitti Bartokin jälkeen.

Jätä kommentti

Lue lisää aiheesta

« »