Elämä ei vilissyt silmissä ruumisarkun suljetun kannen alla – Kokemus kuolemasta oli lempeä mutta ehkä sopimaton ahtaanpaikankammoiselle

Ruumisarkun kannen alla tuoksuu puulle. Pohja tuntuu kovalta selän alla, mutta tyyny on niin mukana, että sille voisi vaikka nukahtaa – ellei kannen painuminen kiinni olisi herättänyt pieniä pakokauhun tunteita. Suljetusta tilasta tulee tietoiseksi heti, kun kansi painuu kiinni.

Ahtaat paikat eivät kammota, mutta tammiarkun erottaessa minut muusta maailmasta mietin hetken: entä jos ne eivät enää avaakaan? On mahdotonta estää kauhutarinoita hiipimästä mieleen. Niitä, joissa kerrotaan, kuinka maan alta kiiri vainajaksi luullun huuto.

Ennen arkkuun astumista mietin, että jos kuolisin nyt, haluaisin taustalla soivan Vesa-Matti Loirin tulkinnan Eino Leinon melankolisesta Elegiasta .

Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta.

Että sinnekö se elämä nyt meni, vaikka en vielä ehtinyt edes Etelä-Amerikkaan.

Arkussa on kuitenkin aivan hiljaista. Kenties korvilleni painettujen kuulosuojaimien takia ulkomaailma tuntuu olevan jossain kaukana tavoittamattomissa.

Vedän henkeä ja avaan silmät. Arkussa ei olekaan pilkkopimeää. Puuta verhoava valkoinen kangas tekee leposijasta tilavamman tuntuisen.

Suruun voi liittyä vihaa, katkeruutta ja iloa

Kuolema on karnevalistinen asia, sanoo historiantutkija Ilona Pajari . Hänen mielestään on hyvä, että kuolemaa lähestytään useista eri näkökulmista. Onhan surukin on usein moni-ilmeistä: siihen voi liittyä vihaa ja katkeruutta mutta myös humoristisia muistoja.

– Aiempi suhtautuminen kuolemaan on ollut ihan hirveän vakavaa. Siitä sai puhua vain yhdellä tavalla ja muuten piti olla hiljaa.

Kuolema laitostui Pajarin mukaan 1900-luvun puolivälissä. Silloin se siivottiin arjesta piiloon laitoksiin. 1950-luvulla antropologi Geoffrey Gorer kirjoitti artikkelissaan The Pornography of Death , että kuolemasta oli tullut länsimaisessa kulttuurissa yhtä vaiettua ja kiellettyä kuin aikaisemmin seksistä.

– Nykyään tuntuu, että se on jollain lailla vähän samalla tavalla ravisteleva aihe kuin seksi oli joskus muutama vuosikymmen sitten, Pajari sanoo.

Kuoleman uusi tuleminen

Kuolemateemainen Ars Moriendi -festivaali on parhaillaan ensimmäistä kertaa käynnissä Helsingissä.

– Voisi sanoa, että käynnissä on kuolemabuumi, jonkinlainen uusi tuleminen, sanoo tapahtuman työryhmään kuuluva uskontotieteilijä ja katutaiteilija Lauri Jäntti .

Kuolema koskettaa jokaista. Kenties kuoleman katoaminen arjesta on herättänyt uudelleen tarpeen puhua siitä.

Jäntin mukaan elämän rajallisuutta olisi hyvä pysähtyä joskus pohtimaan. Silloin voi hahmottaa itselle tärkeät asiat ja hoitaa niitä ennen kuin on liian myöhäistä.

– Kuolema on luonnollinen raja tämän ja jonkun muun välillä.

Ruumisarkun tuominen tapahtumaan tuntui Jäntin mukaan luontevalta. Arkku on keskeinen osa suomalaista kuolemaa. Se nousee nopeasti mieleen menehtymisestä kertovana, konkreettisena symbolina.

Arkku, jonka pohjalla makaan, muuttuu sekin jonkun viimeiseksi leposijaksi. Arkku on tapahtumassa vain lainassa Helsingin hautaustoimistosta.

Kahdeksan päivää maan alla

Arkussa vakuutun: valitsisin polttohaudatuksi. Ajatus siitä, että havahtuisin arkusta maan alta, on liian kammottava.

Tunnettu fakiiri Veli-Matti Lehtikangas haudattiin elävältä televisiossa vuonna 2000. Hän vietti maan alla kahdeksan päivää. Olin tuolloin 10-vuotias ja vaikutuin Lehtikankaan teosta siinä määrin, että muista yhä yksityiskohtia kyseisen viikon ajalta.

Kuoleman kohtaaminen toki voi vähentää surua tai oman kuoleman pelkoa, mutta sanottua se ei ole: tutkija Ilona Pajarin mukaan kuolemaa ei välttämättä pysty ennakoimaan, vaikka kuinka yrittäisi.

Maatessani mietin, opinko arvostamaan elämää enemmän. En tiedä. Kuolemaan liittyvää pelkoa tai ahdistusta en suljetussa tilassa tunne.

Ennen kuin astuin arkkuun, Lauri Jäntti puki sanoiksi, miltä hänestä tuntui arkussa. Jäntti kuvaili kokemusta lapsuusmuistonsa avulla. Hän kertoi hakeneensa lapsena jännityksen tunteita kulkemalla illalla yksin pimeän metsän poikki kotiin. Kokemus ei ollut pelottava, koska kotona odotti turvallinen perhe.

Turvallisen tilanteesta teki myös "saattohoito". Performanssitaiteilija Tuuli Malla kuljetti "saattohoitajana" kädestä kiinni pitäen läpi Helsingin tuomiokirkon kryptan arkun luo.

Hän pesi käteni viileällä, märällä pyyhkeellä, puki ylleni vainajille tarkoitetun vaalean arkkuvaatteen ja ohjasi lepäämään.

Eihän kuolema taida olla lainkaan pelottavaa, mietin.

Valmis nousemaan arkusta

Kun aikaa on kulunut jo hyvä tovi, koputan kattoa. Malla päästää minut vapauteen. Kevyt kosketus päälaella tuntuu mukavalta.

Olo on niin rentoutunut, että tekee mieli pitää silmät kiinni ja jäädä makuuasentoon.

Ihmiset ovat valmiita maksamaan suuriakin summia erilaisista rentoutumiskursseista ja hemmotteluhoidoista, mutta voisiko uusi trendi olla lepohetki arkussa? Kenties siihen ei olla vielä valmiita.

Nousen ylös ja käy ilmi, että vietin arkun kannen alla alle puoli minuuttia.