Esimaanantai, maanantai, kolme päivää ja pelastus

Anna Ruohonen

Tänään on maanantai ja tästäkin päivästä voi selvitä ajattelemalla, että huomenna tämä päivä on jo ohi.

Eräänä sunnuntai-iltana kello 16 ainoa mielessäni pyörivä positiivinen ajatus käsitteli tiistai-illan Ensitreffit alttarilla -sarjaa. Huolestuin. En Ronista ja Tanjasta, vaan itsestäni.

Maanantai-iltapäivään oli vielä 24 tuntia ja sarjan alkamishetkeen 53 tuntia.

Viikossa on 168 tuntia, joista olin siis valmis uhraamaan kolmanneksen, jos vain pääsisin eroon sunnuntai-iltapäivistä ja maanantaista.

Ajan kulumisen odottaminen on surullisin tietämäni tapa elää.

Viikkorytmissä ja viikonlopuille elämisessä ei ole mitään pahaa, paitsi jos unohtaa elää viikonloppujen välissä.

Jos viikonlopun laskee alkavan perjantaina, on viikonloppu kolme seitsemäsosaa kaikesta ajasta. Viikonlopun odottamiseen kuluu tällä laskukaavalla neljä seitsemäsosaa, eli yli puolet, kaikesta ajasta.

Tiistain pärjäsin ajattelemalla, että enää ei ole maanantai. Keskiviikon erotti perjantaista yksi päivä.

Torstai on edelleen paras mahdollinen siivouspäivä.

Perjantaita ei tarvitse selittää. Se on mahtava päivä joka viikko.

Lauantaina voi harrastaa ilman aikarajoja, koska ei tarvitse miettiä, ehditkö kotiin ja nukkumaan ajoissa.

Sunnuntain tuskakin alkaa vasta iltapäivällä, kun esimaanantaiksi nimittämäni ajankohta tuo mieleen seuraavan viikon ahdistavat asiat, eli päivät ennen viikonloppua.

Kalkuloidessani viikon ajankäyttöäni huomasin, miten paljon aikaa minulla kuluu jonkin tietyn hetken odottamiseen.

Jätin hyvät asiat paikoilleen ja keksin uutta sisältöä vaikeisiin päiviin. Jos hyviä ja odottamisen arvoisia hetkiä on viikossa yksi, odotan sitä koko viikon. Jos niitä on seitsemän, voin odottaa jotain mukavaa tapahtuvaksi joka päivä.

En syö maanantaisin jämäruokaa pakasterasiasta. Käyn hyvällä lounaalla.

Jokainen päivä on hyvin käytetty, jos se sisältää pienen porkkanan.

Ensitreffit tulevat taas huomenna.