Kolumni: Taikavuori ajankohtaisempi kuin koskaan

Romaaneista parhaat, ne oikeasti kuolemattomat, pomppaavat esiin jopa vuosikymmenien takaa ja tarjoavat aina uuden näkökulman paitsi tarinaansa, myös lukuhetkeen.

Yksi näistä romaaneista on Yksi näistä romaaneista on saksalaisen ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmissa vuonna 1924 julkaisema . saksalaisen Thomas Mannin ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmissa vuonna 1924 julkaisema Taikavuori .

Romaani kertoo Hans Castorpista, joka matkustaa davosilaiseen parantolaan Alpeille tapaamaan serkkuaan, mutta kuuleekin itse sairastavansa tuberkuloosia.

Castorp jää vuorelle, kulkee hoidoissa, rakastuu ravintolan toisessa venäläisessä pöydässä istuvaan Clavdia Chauchetiin ja tapaa kokonaisen joukon eurooppalaisia humanisteja ja intellektuelleja, joiden kanssa keskustelee vuodesta toiseen.

Mutta niin vain käy, että vaikka parantolan potilasjoukko tuntee toisensa paremmin kuin alas laaksoihin jääneet sukulaisensa, ensimmäisen maailmansodan koittaessa he unohtavat ystävyytensä ja humanisminsa ja ryntäävät taistelukentille hattujaan riemusta ilmaan heitellen.

Olen lukenut Taikavuoren muutamia kertoja, edellisen kerran varmaan vuosikymmen sitten, mutta joka kerta sen pohjatarina on minulle ollut saksalaisen älykön pettymys 1900-luvun alun Eurooppaan ja sen asukkaisiin.

Edistyksen piti edistyä ja ihmiskunta piti pystyä läpivalaisemaan ja parantamaan yhtä helposti kuin parantolan johtaja hovineuvos Behrens omat potilaansa, vaan toisin kävi. Nationalismin ja militarismin hulluus tartuttivat pilvien tasolla eläneet.

Nyt luen Taikavuorta uudella tavalla.

Kun seuraan eurooppalaista keskustelua ja ihmettelen Eurooppaa hajottamaan pyrkivän äärioikeiston kannatuksen kasvua, en voi ajatella muuta kuin että todellisuus on tainnut kiivetä tällekin vuorelle.

Mehän olemme eläneet vuorellamme tai kuplassamme niin kuin nykyisin sanotaan samalla tavalla kuin Castorp, Settembrini ja kumppanit, ja sivuuttaneet kokonaan mahdollisuuden, että viime vuosisadan mielettömyydet voivat todellakin nousta uudelleen.

Emme ole osanneet pelätä epätasa-arvoisuuden kasvua, joka on kanavoitunut suoraan äärioikeiston ja populistien kannatukseksi.

Tai pikemminkin: emme ole pitäneet huolta siitä, etteivät esimerkiksi tuloerot kasva liikaa.

Emme osaa argumentoida ilmastonmuutosta ja sen vastustamisen välttämättömyyttä tavoilla, jotka kaikki pystyisivät ymmärtämään.

Maailmastamme on tullut uhkien maailma, jota vastaan pieni ihminen voi taistella vain liittoutumalla kovimmin ulvovaan laumaan.

Viimeisissä kuvissa, joista Mann meille Castorpista kertoo, keuhkotautinen mies rämpii kohti lopullista kranaattikeskitystä taistelussa, jossa ei ole voittajia.

Castorp ei ehkä tiennyt muusta, mutta me tiedämme.