Limainen bussipysäkki on epätoivon symboli

Anna Ruohonen

Isäni rakensi perheelleni ensimmäisen omakotitalon, kun minua ei vielä ollut. Keltainen tiilitalo nousi alueelle, jossa isä tunsi jokaisen naapurin. He olivat kaikki töissä samassa tehtaassa, mutta eri osastoilla.

Isä veisteli aidan ja kaivoi kuopan koristelammelle.

1980-lopulla meni hyvin. Isäni päätti rakentaa meille toisen omakotitalon. Isomman ja ajanmukaisen vaalean puutalon. Hän kaivoi kuopat kahdelle koristealtaalle, mutta aitoja ei tällä kertaa tarvittu.

Kaikki taajaman lapset olivat saman ikäisiä. Vasarat paukkuivat ja maansiirtokoneet liikkuivat, kun leikimme ristiin kaikkien takapihoilla.

Me piipun juurella kasvaneet tiedämme, että keskipäivällä pitää olla hiljaa, koska isät ja äidit käyvät vuorotöissä.

Meille paskan haju tarkoittaa rahaa ja piipusta nouseva savu jatkuvuutta.

Ensin katosi haju.

Sitten savua alkoi näkyä yhä harvemmin.

Suomalaiset ovat perinteisesti ajatelleet, että oma koti on paras turva vanhuuden varalle ja paras sijoitus jälkipolville.

Isäni käden tuotoksia ei voi kutsua sijoitukseksi, vaikka niissä on kiinni koko elämä.

Ensimmäinen talo on alueella, jonka silmiinpistävin ominaisuus on nykyään tyhjänä törröttävät tasakattoiset rivitalot. Ne autioituivat samaan aikaan kuin tehtaan väki väheni.

Tyhjenevä pikkukaupunki kuristi kurkkua ja lima syljettiin linja-autopysäkin seinään.

Ajattelin, että tämä kaupunki pystyy tarjoamaan minulle vain surkeutta.

Hallituksen vuonna 2012 laatima asuntopoliittinen toimintasuunnitelma umpeutuu tänä vuonna. Sen päätavoite oli turvata sosiaalisesti ja alueellisesti vakaat asuntomarkkinat.

Niitä ei saadaan aikaan, jos on pakko muuttaa.

Sillä Suomessa on kahdenlaisia alueita: niitä, joissa on liian vähän asuntoja ja niitä, joissa niitä on liikaa.

Toiselle talolle, sille vaalealle, kävi paremmin.

Takapihan omena- ja kirsikkapuut ovat kasvaneet valtaviksi. Naapurustossa kasvaa uusi sukupolvi ja vastapäisessä omakotitalossa asuu kiinalaisia.

Aitoja ei tarvita vieläkään.