Mielipiteet

Lukijan mielipide: Vain yksikö totuus mahtuu maailmaan?

Olemme viime päivinä lukeneet, kuinka kauniisti poliitikot osaavat muistella kollegaansa hänen menehdyttyään.

On tehnyt hyvää itse kullekin huomata, että voi siis olla reilusti eri mieltä asioista, mutta siitä huolimatta olla toista ihmistä kohtaan arvostava, kohtelias ja ystävällinen. Ja saada käytöksellään ja toiminnallaan jakamattoman arvostuksen sekä oikealta että vasemmalta.

Tällaista toisen mielipiteen kunnioitusta tarvittaisiin paljon enemmän yhteiskunnassamme. Erityisesti sitä tarvitaan nyt, kun ollaan tekemässä historiallista päätöstä mennäkö vai ei Natoon. Keskustelu on valitettavasti välillä aika ankeaa.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Nyt taas tuntuu, ettei maailmaamme sovi kuin yksi totuus. Kaikki, jotka vähänkään uskaltavat tehdä kysymyksiä ja avata asioiden toista puolta manataan pettureiksi. Heidän mielipiteitään vähätellään ja pilkataan. On jotenkin eriskummallista, että ensimmäisessä lauseessa kehutaan taisteltavan sananvapauden ja demokratian puolesta ja seuraavassa lauseessa tuomitaan toisinajattelijat helvettiin.

Minulla ei ole Nato-kantaa – ainakaan vielä. En tiedä asiasta niin paljon, että voisin sanoa varmasti, kumpi on parempi vaihtoehto. Toivon ja uskon, että kansanedustajamme osaavat sen tehdä, kun ovat saaneet tietoa tarpeeksi.

Se on joka tapauksessa vakava päätös, joka voi pahimmassa tapauksessa vaikuttaa sekä heidän että meidän elämän jatkumiseen. Kukaan ei voi sanoa tulevaisuudesta mitään varmaa. Arvioita ja ennusteita on monia, mutta vasta tulevaisuus näyttää, mitä tästä tulee.

Viisautta ja voimia jokaiselle päätöksentekijälle.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Olen sotaveteraanin ja sotainvalidin tytär. Olen herännyt lapsena siihen, kun isä valittaa ja äiti tarjoaa Hota-pulveria kipuihin.

Isä ei puhunut sodasta paljoakaan. Jos puhui, kertoi nälästä, vilusta ja pelosta. Vuosia parhaasta nuoruudesta meni "siellä jossain". Vaikuttava hetki oli, kun isäni arkulle Laguksen komppanian harmaantuneet miehet nuorten tukemana laskivat oman seppeleensä.

Olen seissyt isovanhempieni kanssa heidän 19-vuotiaana kuolleen ainoan poikansa muistolaatan äärellä. Muistan mummon lohduttoman itkun ja vaarin kiviset kasvot ja jähmettyneen olemuksen. Tällaisia lapsuusmuistoja ja vielä pahempia en soisi kenenkään kokevan.

"Niin paljon pitää itseään arvostaa, että on varaa arvostaa muitakin!" Näin evästi isäni tytärtään maailmalle ja se on hyvä evästys mielestäni tänäänkin kaikille.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Raili Myllylä

Kajaani

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä