Koti-Kajaani
Mielipide: Syyllistyminen ja syyllistäminen ovat eri asioita
Katja Suni ja Marjo Häyry kirjoittivat (4.11.2020, Koti-Kajaani ), ettei vanhempien syyllistäminen lasten keskittymiseen tai käytösongelmiin liittyvissä asioissa auta. Kyseinen otsikointi ja kirjoitus oli suunnattu kommenttina allekirjoittaneen aiemmin julkaistuun haastatteluun . Normaalisti en reagoi vastakirjoituksiin, mikäli se on rakentavaa ja asiallista, mutta tässä tapauksessa selvästikin annettiin ymmärtää, että olisin syyllistänyt vanhempia.
Tämän asian voisi viedä eteenpäin arvioitavaksi, onko tapahtunut asiaton vääristely, kuten näyttää olevan, mutta tällä kertaa tyydyn kommentoimaan asiaa.
Haastattelussa puhuin siitä, että jos joku syyllistyy, kun asioita otetaan esille, se ei aina ole lähtökohtana huono, vaan sen käsittelyn kautta voidaan päästä eteenpäin yhteistyössä lapsen hyväksi.
Syyllistyminen ja syyllistäminen ovat eri asioita. Syyllistäminen on työntekijän mielessä tapahtuva tarkoitusperäinen pyrkimys, kun taas syyllistyminen on kohteessa, eli esimerkiksi vanhemmassa tapahtuva prosessi, joka saattaa aika ajoin aktivoitua, mutta siitä päästään yli.
Olen saanut yli 20 vanhemmalta positiivista palautetta, että tästä pitäisi puhua. Liian usein nykymaailmassa vältellään sitä, mitä vanhemmat tai opettaja voisivat tehdä asian hyväksi ilman sitä pelkoa, että jotakuta syyllistetään. Sunin ja Häyryn otsikointi kertonee enemmän heidän tavastaan ajatella asetelmaa, heidän orientaatiostaan ja käsittelemättömästä ahdingosta, jossa koetaan, että puheeksi ottaminen on syyllistämistä.
Normaali ja oikeaksi todettu kuntoutuksen järjestys etenee siten, että aluksi poistetaan ulkoisissa tilannetekijöissä mahdollisesti vaikuttavat asiat, kuten aikuisten väsymys, yhteistyöasetelman ongelma, aikuisten käsittelemättömät tunteet jne. Suni ja Häyry toteavat, että tämä on osittain totta, mutta oikeasti tämä on kokonaan totta ensimmäisenä vaiheena.
Se, että tämä on osittain totta, tarkoittaa valitettavasti sitä, että joillakin tahoilla on taipumusta mennä suoraan pohtimaan neurodiagnooseja. Kaikki ne asiat, jotka ovat helpointa poistaa, pitäisi työstää ensimmäisinä ja toinen näkökulma on se, että se ongelmien taustaan liittyvä mahdollisuus mikä on todennäköisin, pitäisi ensimmäisenä tarkistaa, työstää ja siten poissulkea.
Mikä sitten on todennäköisin syy ongelmiin? Nykymaailmassa tilanne on se, että kodin tai koulun ulkoiset kitkat ja toisaalta vuorovaikutusasiat ja lapsen tunnetekijät ovat sitä todennäköisyyttä, johon kannattaa ensimmäisenä huomiota kiinnittää. Lähtökohtaisesti en vastusta neurodiagnooseja, vaan sitä, että tämä ulkoisen tilannetekijän ja lapsen tunne-elämän osuus liian usein ohitetaan ja mennään suoraan pohtimaan neurotekijöitä. Tämä on vanhempien palautteissa toistuva huoli.
Mielenkiintoista on se, että syyllistämisestä tuntuu enemmän olevan huolissaan neurodiagnoosien edustajat kuin itse vanhemmat. Totuus on se, että olemme alttiita löytämään niitä diagnooseja ja häiriöitä, joihin olemme erikoistuneet ja joita oma teoreettinen lähestymistapamme puoltaa. Kun viimeisen 10-15 vuoden aikana levottomuus, keskittymisongelmat, kiusaaminen, aggressiivinen käytös lapsilla on moninkertaistunut, ei kyse voi olla ’aivojen rappeutumisesta’ uusissa ikäluokissa, vaan kyse on vuorovaikutustekijöistä lapsen kehityksen taustalla. On epäeettistä ja vaarallista ohittaa tämä totuus.
Liian usein nykymaailmassa vältellään sitä, mitä vanhemmat tai opettaja voisivat tehdä asian hyväksi ilman sitä pelkoa, että jotakuta syyllistetään.
Olen tehnyt yhteistyötä merkittävän tutkijan kanssa, joka lähtökohdaltaan ja taustaltaan edustaa aivotutkimusta, mutta on myös psykoanalyytikko. Hänen mukaansa ensimmäisenä syntyy kehollinen minuus vuorovaikutuksessa, joka on joko rauhallinen, levollinen ja jäsentynyt, tai johon voi jäädä merkkejä yliaktiivisuudesta tai vaipuvasta orientaatiosta. Tämä on siis vuorovaikutusjohdannainen näkökulma, ei geneettinen.
Tällaista vuoropuhelua psykologisen ja neurologisen välillä pitäisi jatkaa, sillä monet lapsen motorisista ja kehollisista toimintaongelmista ovat lopulta vuorovaikutusjohdannaisia, ja tavoite olisi löytää yhteistyö ja yhteinen peilipinta eri orientaatioiden kesken lasten hyväksi.
Siksi suunnittelenkin toimintaterapeuteille orientoivaa täydennyskoulutusta, jossa kehitettäisiin kehollisen orientaation lisäksi kohtaamista, psykologista lähestymistapaa, jossa lasta ei kohdata vain a-diagnoosien (adhd, asperger, autismi) kautta, vaan inhimillisenä lapsena pelkoineen ja toiveineen. On nimitäin niin, että voi olla lapsia, joilla on tunne-elämän ongelma ilman a-diagnoosia, mutta koskaan ei ole lapsia, joilla on a-diagnoosi ilman tunne-elämän, itsetunnon vajeita.
Tällaista positiivista yhteistyöasennetta voi näin joulun alla odotella ja toivoa, että eri suuntien asiantuntijoiden näkemykset voisivat lopulta täydentää ja löytää toisensa.
Kirjoittaja on psykologi ja psykoterapeutti.