Mitä keittiössä oikeasti tarvitsee?

Anna Ruohonen

Asuin pari vuotta sitten vuoden Ranskassa. Halusin tehdä itselläni ihmiskokeen: Miten pienellä määrällä keittiötarvikkeita voin tulla toimeen?

Vein mukanani kahden kupin mutteripannun ja 600 watin sauvasekoittimen. Hyvästelin lautaset, leivoshaarukat ja espressokupit.

Uuden asuntoni entinen asukas oli jättänyt asuntoon kaksi lautasta, parin aterimia ja paistinpannun, joka keinui kuperuuttaan liedellä.

Ostin halvimman mahdollisen kattilan ja pienen keraamisen keittiöveitsen. Veitsen terä oli noin kahdeksan senttiä pitkä. Pilkoin sillä muun muassa torilta ostamani valtavat kurpitsat.

Turha tavara on ahdistavaa, enkä halua nurkkiini mitään ylimääräistä, mutta keittiöni kaapit haluan omistaa kauniille asioille. Mitä sievempi kippo tai terävämpi veitsi, sitä onnellisempi olen avatessani keittiökaapin tai laatikon.

En usko ranskalaisten ymmärtävän tätä.

Ranskalaiset ovat ruokakansaa, mutta eivät astiakansaa. Missään muualla en ole kohdannut niin kuluneita paistinpannuja ja kolhiintuneita kattiloita kuin Ranskassa.

Missään muualla syömiseni ei ole ollut niin rattoisaa kuin siellä. Se on se juttu.

Suomessa panostetaan keittiön näyttävyyteen enemmän kuin pukeutumiseen.

Täällä kastehelmi tarkoittaa jälkiruokakippoa ja paratiisi lautasta. Mikään vaate ei ole saavuttanut vastaavaa institutionaalista asemaa.

Patonkien ja juustojen keskeltä katsottuna vaaleanharmaalla divaanisohvalla Essence-lasista nautittu punaviini on huvittava. Ranskassa nyt asuva suomalainen ystäväni huvittuu ilmiöstä toistuvasti. "Täällä ei kenelläkään ole käsitystä, kuka heidän viinilasinsa on valmistanut", hän sanoo.

Tämä ei ole kritiikkiä suomalaisia kohtaan.

Keittiö on identiteetin jatke myös minulle. Siellä pitää olla ainakin pystypuinen leikkuulauta, hyvä kokkiveitsi ja kauniita tarjoiluastioita. Paistinpannu, jonka pohjaan ei mikään tartu. Kaapillinen puna- ja valkoviinilaseja sekä kuohuviinilasit.

Kaikista eniten siellä pitää olla ihmisiä käyttämässä viinilasejani.