Pääkirjoitus: Ihmisen elämä ei saa olla valtiovallan painostuskeinojen valikoimassa

Puolan ja Valko-Venäjän rajalla on käynnissä konflikti, joka on pakottanut koko Euroopan tarkastelemaan uusin silmin puolustuspoliittisia lähtökohtia, rajatoimintaa sekä suhdetta siirtolaisuuteen. Samalla yksittäiset maat, jopa alueet ja ihmiset, ovat joutuneet pohtimaan inhimillisyyden ja ihmiselämän arvon käsitteitä.

Valtiovaltojen välisiä konflikteja on viljava määrä. Osa konflikteista lasketaan diplomatiaksi ja osa kanssakäymisestä on eturistiriitoineen niin tavanomaista, ettei tilanteen tulenarkuutta aina edes tunnisteta. Siirtolaisuuden vauhdittaminen, jopa vyöryttäminen valtioiden rajalla, on aikamme määrittelemätön, mutta katastrofiin jo väistämättä johtanut konflikti.

On päivänselvää, että laissa, valmiuslaki mukaan lukien, on oltava maininta siirtolaisten käytöstä vihamieliseen painostukseen ja selkeät toimintaohjeet. Asian toin esille rajavartiolaitoksen päällikkö Pasi Kostamovaara Helsingin Sanomien haastattelussa.

Ongelma on se, että ohjeet eivät sittenkään voi olla selkeät. Ihmiselämä on ollut valtioiden toiminnan välikappaleena vaikkapa sotatilanteessa - selkeää. Nykyinen tilanne Puolan ja Valko-Venäjän rajalla asettaa testiin valtioiden rajapolitiikan ja myös suhtautumisen painostukseen ajassa, jossa kansainvälinen politiikka nojaa avoimuuteen, läpinäkyvyyteen ja ihmiskunnan yhtenäisyyden tavoitteisiin niin sanotusti normaalitilanteessa.

Häikäilemättömään ulkopoliittiseen painostukseen liittyy kohtalokas seikka: olipa tilanteen ratkaisu sitten mikä tahansa, se on joka tapauksessa inhimillisyyden mittareilla mitaten väärä.

Diplomatiassa kysytään nyt kärsivällisyyttä asioissa, joihin liittyy entistä useammin inhimillistä hätää ja ihmisoikeuksien kysymyksiä. Näittekö te uutiskuvissa lapset raja-aidan takana? Heräsikö tunteita?

Niinpä niin. Lapset rajalla eivät ole valinneet osaansa, mutta heidän läsnäolonsa on painava.