Koti-Kajaani

Lukijalta: Appiukon testamentti

Kansalaisopisto on kuulunut elämääni monella tasolla: opiskelijana, opettajana, äitinä ja puolisona. Aikoinaan, kun aloitin opiskeluni taidepiirissä, ei ollut kurssimaksuja ja pitempimatkalaisille korvattiin matkakuluja. Materiaalit toki maksettiin itse. Kursseja oli runsaasti kuntakeskusten lisäksi kylien kouluilla.

Kansalaisopistojen toiminta oli lailla säädetty sellaiseksi, että se oli mahdollista kaikille varallisuustasosta riippumatta. Enpä arvannut millaiseen myllerrykseen koko kansalaisopistojärjestelmä tulevina vuosikymmeninä joutuu.

Matkakorvaukset poistuivat, kurssimaksut tulivat eikä niiden nousulle näytä rajaa olevan, toimintaa on supistettu etenkin syrjäisiltä alueilta ja viimeisimpänä koronan vauhdittamana on koulutusta siirretty verkkoyhteyksillä tapahtuvaksi.

Appiukko, jäädessään eläkkeelle 1980-luvun lopulla Opetusministeriöstä, opetusneuvoksen virasta vastuualueena mm. vapaa sivistystyö, vakavana minulle vannotti, että "pidähän huoli, että kansalaisopistot kaiken kansan opinahjoina säilyvät tulevaisuudessakin", että "Suomen kansalaisopistolaitos on ainutlaatuinen koko maailmassa", että "samanlaista joka kuntaan ulottuvaa järjestelmää ei ole missään muussa maassa", ja että "jos se kerran murennetaan, ei sitä takaisin saa, koska muualla maailmassa ei tällaista esimerkkinä ole".

Hän kertoi havainneensa, että vaikka ministeriötasolla ymmärretään kansalaisopistojen merkitys, kuuluu läänitasolla ja etenkin kuntien johtotasolla sellaisia ääniä, että kansalaisopistotoiminta olisi turhanaikaista ihmisten juorukerhojen pitoa ja sille ei kannattaisi osoittaa rahoitusta.

Kuuntelin vakavana arvaamatta vielä, että seuraavat vuosikymmenet kansalaisopisto on kiinteä osa elämääni toimiessani sekä opiskelijana että opettajana. Jouduin sydän verta vuotaen kokemaan näiden uhkakuvien toteutumisen pala palalta.

Matkakorvaukset sivukyliltä poistuivat. Kurssimaksut tulivat ensin pienempinä, mutta kun pohja on luotu, siitä on helppo hintoja nostaa – minkä käytäntö on selkeästi näyttänyt. Liekö enää edes se varmaa, että joka kunnan alueelle jotenkin kansalaisopistotoiminta ulottuisi.

Tänä päivänä on paljon ihmisiä, joilla olisi opiskeluhaluja kansalaisopistossa, mutta oma tai perheen talous ei mahdollista tätä.

Opettajana kuulin jatkuvasti niiden onnellisten, jotka olivat pystyneet tulemaan opiskelemaan, toteavan että kansalaisopisto on henkireikä ja parasta hyvinvoinnin hoitoa ja sairauksien ennaltaehkäisyä. Tipahtaneiden ääntä ei kuule kukaan.

Usein kuulin myös ihmisten kertovan, että joutuvat tekemään perheen sisällä valintaa siitä, kuka pääsee opiskelemaan. Minulle käytiin kertomassa, että tekisi mieli tulla kurssille, mutta koska ei olekaikille perheen halukkaille mahdollisuutta kustantaa kurssimaksuja, ei voi tulla itsekään.

Appiukon testamentin toimeenpano jäi minulta vajavaiseksi. Valtaa minulla ei ole ollut sen enempää kuin muurahaisella kusiaispesässä, Veikko Huovisen sanoin.

Teija Huotari