Ulysses Leevi Lehdon hienona suomennoksena.

James Joycen Ulysses – Bloomilaista mosaiikkia kokoamassa

Ulysses, James Joyce, 1922, s. 857, Gaudeamus 2012, avantgarde.

Kuvittele, että sinut heitetään keskelle suunnatonta labyrinttia, jonka alati haarautuvien sokkeloiden kautta sinun pitäisi osata pois ilman karttaa tai kompassia. Näin käy lukijalle Ulysseksessa, kun hän lähtee seuraamaan päivän ajaksi herra Leopold Bloomia Dublinin teille ja kujille tämän toimitellessa näennäisen vähäpätöisiä asioitaan. Joycen käsittelyssä arkipäiväinenkin muuttuu seikkailuksi, kun se siivilöityy Bloomin subjektiivisen kokemuksen kautta. Lukijalle se on samalla suuri ponnistus, josta tämä joko nauttii tai sitten ei. Joycelle se on yksi ja sama.

Romaanista tapahtumien kuvaus näyttää noudattavan ajatusten rakennetta. Bloomin mielen sokkeloissa tunteet, teot, keskustelut ja erilaiset mielleyhtymät risteävät ja limittyvät suunnattomaksi mosaiikiksi, joka on täynnä värikkäitä yksityiskohtia. Näin syntyy kuva yhden ihmisen elämästä yhden päivän ajalta ja lähes 1000 sivua tekstiä.

Lukukokemuksena Ulysses on vaativa, jopa rasittava teos, ja siihen pitää keskittyä herpaantumatta. En myöskään ihmettele, että Ulysses on jäänyt monelta lukijalta kesken. Se vaatii kestäviä istumalihaksia. Saatoin lukea kirjaa vain muutamia kymmeniä sivuja kerrallaan. Toisaalta juuri tästä ”rehkimisestä” syntyy myös tämän kirjan suoma lukunautinto, kun lukija asettelee bloomilaisia mosaiikin paloja yksi kerrallaan paikoilleen ja alkaa hahmottaa, mitä kuva esittää. Kannattaa siis antaa aikaa Ulyssekselle, tai napata sitten käsiinsä saman tekijän novellikokoelma Dublinilaisia, joka sisältää pakkaspäivänkirkasta realismia.

Joycen Ulysses on yksi niitä harvoja kirjoja, jonka olen lukenut kaksi kertaa: ensin Pentti Saarikosken 1960-luvun käännöksenä ja nyt Leevi Lehdon tuliteränä suomennoksena. Suomentaja Lehto on saanut nimensä suojapaperiin Joycen rinnalle, eikä ihme, suomennosurakan voi kuvitella olleen oma seikkailunsa.

Jätä kommentti