Perusmyytin äärellä.

Kirja: Miltonin Kadotettu paratiisi

Kadotettu paratiisi, John Milton, 1667, S. 362, WSOY 2000, 3. painos, runoeepos

 

Nyt olemme perusmyytin äärellä: näin paha pääsi luikertelemaan maailmaan. John Miltonin Kadotetun paratiisin mielenkiintoisin henkilö on tietenkin yritteliäs Lucifer, joka kapinassaan Jumalaa, freudilaisesti isää vastaan suistaa itsensä ja lopulta ihmisenkin valtavaan murhenäytelmään. Tyytymättömyyden ja vihan jäytämä Lucifer on kaikista Paratiisin hahmoista myös inhimillisin, sillä hän ei ole arkkienkelimäisen täydellisyyden tilassa.

Milton kuvaa jylhästi Taivaan sotaa, jossa Lucifer armeijoineen kohtaa Jumalan enkelit ja joutuu turvautumaan jopa kirjoitusajankohtansa superaseeseen: ruutiin ja tykkeihin.

Pieni sivupolku logiikkaan: Jos Jumala kaikkivaltiaana tietää kaiken, mitä tapahtuu, tietää hän myös Luciferin pettävän itsensä ja Luciferin täytyy tietää, että Jumala tietää. Sen lisäksi molemmat tietävät, että Jumala voittaa aina… mitä siis kapina hyödyttää?

Ainakin mahtavan draaman se hyödyttää. Luciferin kukistuminen tulijärven pohjalle, Hornan timanttiporttien taakse on traaginen. Lucifer eli nyt Saatana haluaa kostaa kohtalonsa ja saa siihen tilaisuuden, kun hänen hoviinsa Pandemoniumiin, Helvetin syvimpään kuiluun, kantautuu tieto uudesta maailmasta ja sen kahdesta luodusta: Aadamista ja Eevasta.

Totta kai ihmisen täytyy langeta, sillä mikä voisi olla suurempaa, kuin pyrkiä tiedossa Jumalan kaltaiseksi? Saatana tietää toki, että keskellä Paratiisia kasvava hyvän ja pahan tiedon puu on ihmiselle vastustamaton. Tiedon saavuttaminen on synti, ja siihen lankeamisesta seuraa Paratiisin eli viattomuuden ja onnentilan menetys. Samalla synnille ja kuolemalle avautuu tie maailmaan, ja maailma sellaisena kuin me sen tunnemme saa alkunsa.

Miltonin teos on upea runomuotoinen fantasia huikeine kosmisine näkyineen, joka toimii täysillä nykyäänkin.

Jätä kommentti