Vuosi sitten keväällä soutuveneen saattoi uittaa tästä yli. Nyt tekemäni viiden tunnin retki oli kolmas Lentualle tekemäni matka. Edelliset olivat olleet päivän ja parin retkiä.

Lyhyitä hetkiä Lentualla

Mustat kivenmurikat häämöttivät kuin kellertävän lasin läpi Lentuan rannassa.
Laskin kanootin Pekintien sillan kupeesta vesille.
Olin jo muutama päivä aikaisemmin käynyt ajelemassa seudulla ja etsimässä sopivaa lähtöpaikkaa syksyiselle kanoottiretkelle.
Retken ei tarvitse olla pitkä matkassa eikä päivissä mitattuna.
Pidemmillä retkillä täytyy ottaa huomioon monta asiaa: reitin suunnittelu, päivämatkojen pituudet, aikataulut, ruokatauot, yöpymiset…
Oma juttunsa on myös pitkien päivämatkojen mukanaan tuoma rasitus, kolotus ja väsymys.
Kuvaamani ruumiillinen rasitus on kuitenkin hyvää rasitusta. Kun työkin on suurimmaksi osaksi sisätyötä, on todella akkuja lataavaa tuntea tuuli ja aurinko –  joskus sadekin kasvoillaan.
Kun matka sujuu suunnitelmien mukaisesti, tuntuu kuin olisi käynnistänyt jonkin tarkan koneiston, joka nakuttaa, kunnes määränpää on saavutettu.
Tähän kaikkeen –  ainakin minulla – sisältyy myös jonkinlaista suorittamisen tuntua, aikatauluissa pysyminen on tärkeää, mutta lyhyt, muutaman tunnin mittainen retki on  huoleton. Kellosta ei tarvitse välittää, eikä ole oltava yöpaikassa tiettyyn aikaan.

Ilma oli jo viileä ja valo väsähtänyttä, mutta vielä siinä oli aavistus kesän muistoa. Puissakin siinsi jo keltaista väriä siellä täällä.
Suuntasin kanootin kahden pienen luodon välistä kohti vaaleana viivana häämöttävää rantaa. Vesi oli tyyni ja peilasi pilvistä taivasta.
Halusin mennä tälle rannalle, koska siellä oli myös se sama kannas, jonka yli vuosi sitten saattoi tuupata soutuveneen. Nyt siitä ei olisi päässyt kuin kantamalla vene yli, vesi oli niin matalalla.
Karhusaari näkyi ihan siinä takana ja vielä taaempana vasemmalla Lehtosaaret.
Mutustelin eväsleipiä maihin vetämäni kanootin vierellä. Leipien päältä löytyi lohta, juustoa, makkaraa, salaattia ja kurkkua. Tuhdit eväät. Siitä tuli mieleeni lapsuuden Viisikko-kirjat. Niissä aina syötiin runsaita eväitä retkillä.
Hiekka rannalla oli kullankeltaista, vähän oranssiin vivahtavaa. Hetken mielijohteesta otin sitä käsiini, ja tunsin hiekan karheuden, kun annoin sen valua sormieni välistä maahan.
Siellä täällä näkyi metsäpeuran sorkkien painaumia, mutta ne olivat jo vanhoja.

Kannoin kanootin hiekkakannaksen yli ja jatkoin kohti Lehtosaarta.
Nyt Lentua oli oikukkaampi ja lainehti vähän.
Lehtosaareen suuntasi myös moottorivene, jonka miehistö oli jo kalanpaisto- ja saunanlämmityspuuhissa, kun saavutin rannan.
Itse keittelin Trangialla kahvit ja testasin tuluksia ja sain kuin sainkin tulen retkikeittimen sytytysnesteeseen.
Siinä kivellä  istuskellessani silmäilin kaukana häämöttävää vaaleaa vanaa, jonka arvelin hiekkarannaksi. Tuuli pyyhki lempeästi kasvojani.
Menneenä parina viikkona olin monta kertaa lähdössä tälle retkelle, mutta aina oli ilmaantunut jokin este. Nyt tuntui, että olisin menettänyt paljon, jos en olisi järjestänyt aikaa tätä varten.
Jonakin päivänä voisi matkaa jatkaa kohti Kotasaarta ja ehkä sen taaksekin.

Jätä kommentti