Huumoria renessanssin tyyliin.

Pantagruelin neljäs kirja

Francois Rabelais, 1552

s. 345, Siltala, 2014, huumori

Pantagruelin neljännessä kirjassa Pantagruel-jättiläinen lähtee ystävänsä Panurgen kanssa etsimään meren takana asuvaa oraakkelia, koska Panurgen täytyy saada neuvoja kiperään naisasiaansa. Matkalla seikkailijat kohtaavat muun muassa makkara-armeijan ja pakkasessa jäätyneitä ääniä. Tällaista kummaa on luvassa Rabelaisin maailmassa, mutta se on kuitenkin vain koomista pintavaahtoa: romaanin juju on sen filosofiassa.

Heti tutustuttuani kirjailija ja lääkäri Rabelaisin teoksiin, ihastuin hänen huumorinsa ”huonoon makuun” ja vallattomaan röhönauruunsa, joka kantaa vahvana myös meidän aikaamme. Sillä ei ole merkitystä, mitä hänen suuret sankarinsa, Gargantua- tai Pantagruel-jättiläinen varsinaisesti puuhaavat, koska pääosassa koko romaanisarjassa on kuvia kumartamaton satiiri ja usko ihmismielen mahtavaan voimaan, nauruun.

Rabelaisin huumori, joka liittyy usein kursailemattomasti ruumiintoimintoihin, riisuu ihmisen tehokkaasti kaikesta juhlavasta pönötyksestä ja naurettavasta itsetehostuksesta. Huumori ei ole kuitenkaan itsearvoisen räävitöntä, vaan ennen kaikkea nauru on sellaista, että se tuntuu pursuavan silkasta olemassaolon riemusta, ja mikä voisi olla sen parempaa? Rabelaisille hyvä juoma, maukas ruoka ja Eros ovat elämän konstailemattomia perusasioita, joista ihminen saa hyvän mielen.

Rabelaisin teokselle on ominaista kepeä sadunomaisuus. Näin vanhassa kirjallisuudessa myös näkee ajan kulumisen ja kulttuurin muuttumisen. Se on kuitenkin kuin keitossa oleva mauste, joka vain lisää makuja lukukokemukseen. Minulle Rabelais merkitsee ennen kaikkea aitoa elämäniloa.

Kommentit

Näytä 10 20 30 40 50 kommenttia sivulla

Jätä kommentti