Tappajapellestä kertova kirja kuvaa myös lapsuutta monitahoisten päähenkilöidensä kautta.

Se – Moderni klassikko

Se

Stephen King, 1986. S. 1138, Tammi, 2015, kauhu

 

Pelle Penninvenyttäjä sopisi kaikkien niin sanottujen tappajaklovnien esi-isäksi, ja ties vaikka hän sitä olisikin. Kingillä hän on kuitenkin yliluonnollinen kosminen paha, joka liikkuu viemäreissä piinaamassa Derryä – kaupunkia, jossa aina tuntuu olevan jokin pielessä.

Tiiliskiven kunniamaininnan ansaitseva romaani tapahtuu limittäin kahdessa aikatasossa. Ensimmäinen tapahtuu päähenkilöiden lapsuudessa, jolloin he ensimmäisen kerran kohtaavat ikivanhan pahuuden ja toinen aikuisuudessa, jolloin heidän on jälleen kohdattava lapsia tappava mystinen olento.

Kingin juonenkuljetus on sielua hivelevän taidokasta. Jälleen kerran yliluonnollinen pahuus on inhimillisen pahan heijastumaa, ikään kuin ensimmäinen ei voisi olla olemassa ilman toista, sillä siitä se saa ravintonsa. Kingin monimuotoisesta juonikudelmasta löytyy hänelle tuttu kattaus insestiä, hulluutta, rasismia, alkoholismia ja väkivaltaa, mutta vastapainona myös syvää ystävyyttä ja välittämistä. Magia on tässä kirjassa avain moneen, mutta taikuus on ikään kuin plaseboa, lumelääkettä, ja se toimii vain, jos siihen uskoo. Lapsenuskolla käsittämätön rimpsu lintujen nimiä tai polkupyöräily voivat kääntyä mahtiloitsuiksi.

Kirjana Se on lukukokemuksena monimuotoinen ja monoliittinen kuin Kingin kuvaama kosminen kilpikonna, jonka varpaan kynteen mahtuu kokonainen universumi.

Tämän teoksen olen lukenut kahdesti. Ensimmäinen kokemus oli, että jaa… mutta toisella kerralla ymmärsinkin sen Kingin massiivisen tuotannon yhdeksi parhaimmista teoksista. Tämä on moderni klassikko.

Jätä kommentti