REFRRER:path /
Seppo Turunen
AKT:n aktiivit vm. 2018: Iikka Tolonen (vas.) ja Jari Haaraniemi. Kuvassa AKT:n aktiiveja 2008 ja siinä aktiiveja 1998.

20 vuotta myöhemmin

Vuosien 1998 ja 2008 juhlalehdissä seurasimme kainuulaisia heidän arjessaan ja juhlassaan. Nyt on lopputarkistuksen aika. Mitä kaikkea 20 vuodessa on ehtinyt tapahtua? Pitivätkö ennusteet kutinsa?

Seppo Turunen

Vuonna 1998 sitten olin itsekin vasta nelikymppinen. Sen jälkeen elämässäni on tapahtunut paljon, mutta niin on kyllä muidenkin.

Vuonna 1998 esikoiseni aloitteli lukiota ja nuorimmaiseni oli parivuotias. Keskimmäinen opetteli lukemaan ja laskemaan niin kuin alakoulussa opetetaan. Nyt olen jo neljän lapsenlapsen ukki.

Tuolloin, tammikuussa 1998 kiersin viikon valokuvaaja Teijo Määttäsen kanssa jututtamassa kainuulaisia heidän harrastuksissaan ja töissään. Työnnyimmepä sotkamolaisten Tarja ja Kari-Pekka Vehkaojan perheen lauantaisaunaankin.

Yksi haastateltava joukko löytyi Hyrynsalmen lukiosta, jota ei enää ole. Alkuillasta tuona keskiviikkona tavoitimme lukion soveltavan keramiikkakurssin. Toisen vuosikurssin opiskelijoiden joukossa oli yksi kuvataiteista innostunut abiturientti, Päivi Ruokolainen.


Nyt, 20 vuotta myöhemmin, hän on sairaanhoitaja ja jatko-opiskelija Päivi Väinämö

, joka asuu miehensä Atte Väinämön

ja kahden kouluikäisen tyttärensä Gemman

ja Milan

kanssa rovaniemeläistä omakotitaloa ja on elämäänsä oikein tyytyväinen.

Rovaniemelle Päivi matkusti pyrkiäkseen opiskelemaan kuvaamataidon opettajaksi, vaan toisin kävi. Hänestä tuli sairaanhoitaja.

Kymmenen vuotta sitten Päivin perheen muodostivat avomies Atte ja villakoira Lupu. Naimisiin Päivi ja Atte menivät pari vuotta sitten, kun elämä alkoi tuntua sillä tavalla kätevämmältä, kun tyttöjäkin oli jo kaksi.

18-vuotias Päivi näki koulutovereineen Hyrynsalmen tulevaisuuden varsin synkkänä. Hyrynsalmi on myyty jo ajat sitten, nuoret arvelivat.

28-vuotiaanakin Päivi katseli alas ajettavaa kuntaa, mutta kohta 39-vuotias tuleva osastonhoitaja suhtautuu kotikuntaansa entistä armeliaammin. Vanhempien, mummun ja siskon perheen ja serkkujen luona käydään useammin kuin ennen. Omien lasten ansiosta Hyrynsalmi tuntuu nyt tärkeämmältä kuin aikoihin.

Päivi toivoo hyvää kotikunnalleen. Sen väki on toki vanhentunut, mutta Hyryltä löytyy myös lapsiperheitä. Matkailu ja tapahtumat voivat hyvinkin auttaa Hyrynsalmea eteenpäin.

Sitä paitsi: digitalisaatio on tuonut niin Hyrynsalmelle kuin muuallekin Kainuuseen esimerkiksi etälääkäripalveluja, jotka auttavat pärjäämään.

Kuhmon Työttömien yhdistyksessä oli 20 vuotta sitten 650 jäsentä, kolmasosa silloisista kaupungin työttömistä. Osa heistä hakeutui miehille tarkoitetulle kokkikurssille, jolla opeteltiin niin uunilohet, pitsat kuin ihan perussianlihakastike.

Kymmenen vuotta sitten yhdistyksessä oli 450 jäsentä, ja kokkikoulu pyöri edelleen, vaan nyt ei ole enää jäseniä eikä järjestöäkään. Liika vauhti, väsymys, riidat ja sen sellaiset pitivät huolen siitä, että kolmisen vuotta sitten koko touhu loppui konkurssiin.

Työttömät eivät vain ole loppuneet vieläkään. Tuoreimpien tilastojen mukaan kaupungissa on yhä reilut 500 työtöntä, niin että vaikka pahimmista ajoista on tultu reippaasti alas ja vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan, niin kuin lauluntekijä kannustavasti runoilee.

Yrittäjänaiset sen sijaan jaksavat porskuttaa.

Kun 20 vuotta sitten kysyin hyväntekeväisyysmuotinäytöstä järjestäneeltä naisporukalta, jossa oli mukana niin yrittäjiä kuin järjestönaisia, missä he luulevat olevansa vuonna 2018, jotkut epäilivät, että hiljaisessa tuvassa, kynttilänvalossa ja kiikussa, mutta muutama nainen pani jo tuolloin hanttiin: töissä. Heikkisen Saima oli siitä hyvä esimerkki.

Ja töistähän Aura Similä ja Terttu Repo vielä löytyvätkin. Kun on yrittäjäksi ruvennut, muuta ei osaa edes ajatella. Kun on tottunut lähtemään töihin, lähteminen tuntuu edelleen kaikkein parhaimmalta.

Aura ja Terttu katselevat kymmenen vuotta vanhaa kuvaa, jossa he molemmat ovat mukana. Se on otettu Monikassa, ja silloinkin, tammikuussa 2008, naiset olivat suunnittelemassa hyväntekeväisyysmuotinäytöstä. Tältä osin ajat ovat hieman toisin.

Ensimmäinen kymmenvuotiskausi 1998-2008 olikin menestyksekäs. Anne Pohtamo ja Birgitta Leinonen vetivät näytössalit täyteen, ja muistanpa itsekin ostaneeni lippuja näytökseen, kun työkaverini Pirkko Keskinen niitä kerran möi. Malawissa, Namibiassa, Ecuadorissa ja Acehissa rakennettiin kajaanilaisrahoilla.

Tuon jälkeen Kajaanin Yrittäjänaiset järjestivät yksin vielä yhden näytöksen, Ranskalaisen illan, ja se oli järjestäjien kertoman mukaan jymymenestys, mutta nyt on taas uutta suunnitteilla. Kahden vuoden sisällä nähdään, mitä.

Joku aika sitten Kainuun Sanomat julkaisi jutun siitä, miten paljon keskustassa on tyhjiä liikehuoneistoja.

– Mieheni Antti tuli ja herätti ja sanoi, että voi kamala! Katso mitä ne nyt kirjoittavat, Terttu kertoo.

Vaan ensisäikähdys olikin turha. Jutun jälkeen kivijalkakauppoihin ilmestyi ihmisiä, jotka kiittelivät, miten hienoa on, että pienten kauppojen väki jaksaa yhä yrittää, vaikka ympärillä on tällaista.

Eivätkä naiset aio luovuttaa. Markettien puristuksessa ollaan, mutta maailmassa on aina ihmisiä, jotka arvostavat palvelua ja sitä, että myyjällä on aikaa vaihtaa muutama sana.

Omaa elämäänsä ja olemistaan naiset purkavat Yrittäjänaisten illoissa, joissa ollaan yhdessä kavereiden kanssa, ja joissa voidaan kuunnella vaikka isä Pentin tai gynekologin puheenvuoro tai tutustua Impilinnaan, niin kuin tammikuisena torstaina.

Kauppakatu on joka tapauksessa 20 vuodessa hiljentynyt, vaan ei ihme. UPM lopetti Kajaanin tehtaan 2009 ja Oulun yliopisto ilmoitti hautaavansa mielestään turhan ja kalliin opettajankoulutusyksikkönsä vuonna 2010. Rajavartiosto ilmoitti varusmieskoulutuksensa alasajosta vuonna 2005, ja sekin vei Kauppakadulla kulkijoita.

Toisaalta ympäröivästä maakunnasta tulevat ihmiset etsiytyvät erikoisliikkeisiin, joita heidän kotikylillään ei ole.

Vaan yksi on, ja se pysyy, Kajaanin kaupunginteatteri vanhassa kaupungintalossaan ja sen jokaisessa sopukassa ja kolossa.

Niin se oli myös vuonna 1998, kun näyttelijä Esko Vatula oli Viulunsoittaja katolla -musikaalin maitomies Tevje ja kun kampaaja Tarja Torniainen piti huolen, että epookki oli ainakin peruukkien kohdalla kunnossa.

Vielä Viulunsoittajaa ahtaammin tehdään tuoretta kantaesitystä Punainen maa, valkea meri, jossa Torniaisella on näyttämön takana nurkka, jonka seinälle on neuloilla kiinnitetty itse kenenkin tarvitsemat viikset ja peruukit. Ne vaihdetaan heittäen, ja näyttelijä on valmis takaisin lavalle uudessa roolissaan.

Se tärkein ei kuitenkaan tapahdu vain suuren näyttämön lavan takana, vaan aivan muualla, kylillä ja kouluissa, minne teatteri vie lastennäytelmänsä. Ne ovat Tarjan mielestä teatterin tärkein tuote, ja siksi lapsille tehdään aina hyvin ja huolella.

Tarjan aikana teatterilla on ehtinyt olla neljä kovin erilaista johtajaa. Kristian Smeds veti teatterin niin taiteelliseksi kuin vain pystyi. Ilkka Laasonen piti huolen siitä, että teatterista tuli liikelaitos. Miko Jaakkola otti ohjelmistoon paitsi kantaesityksiä, myös musikaaleja.

Nykyisen johtajan Helka-Maria Kinnusen ansioksi Tarja laskee sen, että hän pitää uutta teatteritaloa esillä kaupungin päättävissä elimissä.

Niin että kun jo 20 vuotta sitten oltiin vanhoissa ja ahtaissa tiloissa, tilanne ei ole ainakaan parantunut. Kampaamolle ja pukuhuoneille tosin voisi vapautua uusia tiloja kaupungintalon kellarista entisistä arkiston tiloista.

Molemmat, niin Tarja kuin Eskokin siirtyvät eläkkeelle parin vuoden sisällä. Ensi syksynä Tarja vierailee suunnittelemassa Topi Sorsakoski -musikaalia Kaksi kitaraa Varkauden kaupunginteatterissa.

Eläkkeellä on sitten aikaa lukea ja seurata teatteria, vaikkapa tuottajaksi opiskelevan tyttären, Iinun, tekemisiä. Parin muun eläköityvän teatterilaisen kanssa Torniainen on jo sopinut lounaskerhosta.

Esko viipaloi oman teatteriuransa nopeasti muutamaan siivuun. Suurimmat vaikutukset ovat tehneet vuoden 1969 KOM-teatteri ja Smedsin ohjaamaan näytelmä Jumala on kauneus. Suoraan puheeseen yleisölle hän törmäsi vasta Jussi Sorjasen Lottovoittajissa.

Vaan mitäpä 28 vuotta näyttelijöiden hiuksia leikannut ja värjännyt Tarja tuumaa? Joko kymmenen vuoden päästä Kajaanissa on uusi teatteri tai onko entiset tilat korjattu ajanmukaisiksi?

Haastatteluhetkellä Tarja ei rohkene ottaa kysymykseen kantaa, sillä uusista tiloista on sentään puhuttu koko se aika, minkä hän on teatterilla työskennellyt, mutta pari päivää mietittyään hän palaa asiaan:

– On.

– Kunhan uudesta teatterista vain ei tehdä betonista eikä liian isoa. Tämän talon hengen soisi säilyvän.

Tolosen Iikka, AKT:n os. 53:n nykyinen puheenjohtaja vastaa puhelimeen kotoaan. Seuraavana iltana hän suuntaa ammattiosastojen yhteistoimistoon Ratakadulle osaston kuukausikokoukseen. Paikalle tulee myös aluetoimitsija Jari Haaraniemi.

Kun Iikalta kysyy, millaiseksi maailma on muuttunut kahdessa vuosikymmenessä, ja jos on, niin paremmaksi vai huonommaksi, vastaus on kahtalainen.

Autot ovat tietysti parempia ja helpompia ajettavia kuin olivat silloin, kun Ilkka nappasi ajokortin ja ensimmäisen työpaikkansa. Työmarkkinoilla monet asiat ovat kuitenkin edelleen ennallaan.

Uudet työpaikat olivat automiesten ongelma ja unelma 20 ja 10 vuotta sitten, mutta kun 2008 tammikuussa tapasimme, emme tienneet mitään esimerkiksi siitä, että UPM sulkisi Kajaanin tehtaansa.

Talvivaarasta olimme jo kuulleet. Kaivoksen ylösajo alkoi heinäkuussa 2008. Nyt se aikansa kompuroituaan jatkaa nikkelin ja muiden metallien liuottamista Terrafamen nimellä ja valtion omistuksessa.

Osasto 53:ssa on tällä hetkellä 530 jäsentä, suurin piirtein yhtä paljon kuin ennenkin.

Ay-toiminta on edelleen muutamien aktiivien harteilla, mutta se ei osastonsa puheenjohtajan nuijaa heiluttelevaa Iikkaa huoleta. Viime vuosikokouksessa osaston toimikuntaan valittiin peräti kolme uunituoretta jäsentä.

Jos Kajaanin kaupunginteatteri on entisellään vanhassa talossaan, entisellään on myös AKT:n maine kovana liittona, joka tarpeelliseksi nähdessään pysäyttää vaikka koko maan viennin muutamaa kymmentä jäsentään puolustaessaan, niin että tuleeko kuittauksia?

– Ehei, Iikka naurahtaa. Näillä korkeuksilla AKT:n jäsen saa olla rauhassa. Kukaan ei tule aukomaan päätään niin kuin etelässä tehdään.

Kovalle linjalle on sitä paitsi edelleen perusteensa: AKT:n on huolehdittava siitä, että palkat kehittyvät.

Kun Iikka aloitti kuorma-autonkuljettajana, töihin tulijalta vaadittiin vain ajokortti. Nyt uudet kuljettajat tekevät ammattiopintonsa ammattiopistoissa, mutta vanhaa totuutta ei koulunpenkkikään ohita:

– Työ tekijänsä opettaa, Iikka sanoo.

Yksi asia sen sijaan on toisin. Matti Eskon rekkabiisit eivät enää kaiu auton kopissa. Radiokanavia on niin paljon, että kuunneltavaa löytyy laidasta laitaan.

Vehkaojat, Kari-Pekka, Tarja ja kuopus Kasperi asuvat edelleen Takapajulaansa Sotkamossa. Perhe on pienentynyt, kun kolme vanhinta lasta ovat jo muuttaneet kotoa, mutta talo on kasvanut. Vaan näinhän tässä tapaa käymään: tilaa tehdään, kun sitä tarvitaan, ja kun sitä alkaa olla tarpeeksi, väki rupeaa vähenemään.

Toisaalta Vehkaojan lapset vierailevat kotonaan ahkerasti ja tuovat mukanaan myös kavereita. Silloin kaikki tila on tarpeen.

Kari-Pekka ja Tarja tekevät entisiä töitään nuorison parissa. Kaksikymmentä vuotta sitten nuorten ongelmia oli kolme: koti, koulu ja kaverit, vaan arvatkaapa mitä? Kolme koota on kova kokoelma edelleen.

Nuorisotyön tarve ei ole vähentynyt, eivätkä ongelmat paljonkaan muuttuneet, mutta tavat, joilla nuoret niistä nyt kertovat, ovat.

Sosiaalinen media chat-keskusteluineen on nykyisin se paikka, jossa ongelmista avaudutaan.

Vehkaojat arvelevat, että on varmaan tekniikan ansiota, että nuorten yhteydenotot tuntuvat lisääntyneen huimasti.

Esimerkiksi viime vuonna chat-kanavalle, jolla Vehkaojatkin vuorollaan päivystävät, otettiin yhteyttä 75 000 kertaa. Vastaajien puutteen vuoksi vain 13 000 nuorta pääsi purkamaan ongelmiaan asiantuntijan kanssa.

Ehkä tähän ihmissuhteiden instagramittumisen ja facebookittumisen aikaan sopii järkyttävän hyvin se, että nuorten suurin ongelma on – yksinäisyys.

– Nuoret eivät lähde liikkeelle, kun koneiden kautta saa kontakteja.

Jos some on muuttanut Vehkaojien töitä, on se muuttanut myös perheen arkea. Vielä kymmenen vuotta sitten Tarja ja Kari-Pekka pitivät ruutuvihkossa kirjaa siitä, kenen vanhemman vuoro on tällä viikolla kuljettaa muksuja harrastuksiin. Nyt kyytikeskustelut käydään sitä varten perustetuissa whatsapp-ryhmissä. Kapun, niin kuin vanhemmat kuopustaan kutsuvat, pesäpalloringillä on oma ryhmänsä ja jääkiekolla tietysti omansa.

Vuonna 1998 Vehkaojat arvelivat viettävänsä nyt elämäämme aikaa entistä enemmän luonnossa, ”tuntureilla vaeltamassa”, niin kuin he unelmaansa kuvailivat. Kaikki Suomen kansallispuistotkin oli tarkoitus käydä läpi, mutta aivan kaikkia unelmia he eivät ole ehtineet toteuttaa.

Toisaalta, niin kuin Kari-Pekka sanoo, Sotkamosta, aivan kotitalon läheltä, löytyy aivan uskomattoman hienoja retkeilykohteita.

Luonto ja sen suojeleminen ovat tässä perheessä arvona edelleen korkealla. Tarjaa harmittaa vietävästi se, että Talvivaaran kaivos tuhosi Kajaanin seurakunnalta Kivijärven leirikeskuksen vedet. Se, että Terrafame on luvannut jatkaa vesikuution kuljettamista leirikeskukseen, ei paljon lämmitä, kun uimaan ei pääse eikä onkiakaan voi.

Vuosikymmen sitten Vehkaojat arvelivat, että sitten, kun lapset ovat vähän suurempia ja osa jo pois kotoa, vanhemmilla olisi aikaa luottamustehtäville, ja tuosta tavoitteesta Tarja ja Kari-Pekka ovat pystyneet pitämään kiinni.

Nuorten kirkko, Kainuun opiston hallitus tai vaikkapa luottamustehtävät kotiseurakunnassa ovat löytäneet tekijänsä.

Kaksikymmentä vuotta näkyy perheen kuin perheen tavoissa. Vehkaojat käyvät saunassa harva se ilta, mutta nakit eivät enää paistu kiukaalla. Vissy on monesti korvannut omat mehut, vaikka viime kesän valtava vattusato pakotti Tarjan ostamaan ylimääräisen pakastimen, että hän sai sadon talteen.

Tarja olisi valmis kokeilemaan myös aivan uudenlaisia ruokatarpeita:

– Sirkkasyyskuu ei vain ole vielä mennyt meillä läpi, mutta smoothiet ovat.

Jätä kommentti