REFRRER:path /

Kainuun kahakat verettömiä

Kajaanin suojeluskunnalla ja punakaartilla oli alussa hyökkäämättömyyssopimus - ja kova pula aseista.Työväen johtajat vangittiin alussa, mutta sadat miehet pakenivat valkoisten rintamakomennusta Venäjälle.Kajaanissa teloitettiin yhdeksän punaista, joista kaksi työväen johtajaa laittomassa sijaisteloituksessa.

Työväen arkisto
Kajaanissa on noin 80 lähinnä ukrainalaisen sotilaan osasto. Kuvan on epäilty olevan juuri Kajaanista maaliskuun vallankumouksen jälkeiseltä ajalta. Osaston sotilaat riisuttiin aseista helmikuun 1918 alussa ja lähetettiin junalla Venäjälle.

Raimo Viirret

Suomen sisällissota alkoi 100 vuotta sitten. Kainuussa varsinaista sotaa ei käyty, vaikka niin punakaarteja kuin suojeluskuntiakin Kajaaniin ja kuntiin perustettiin. Kajaanissa suojeluskunnilla ja punakaartilla oli alussa hyökkäämättömyyssopimus – ja kova pula aseista.

Varhain yöllä 27. tammikuuta 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty, minkä jälkeen punakaarti valtasi pääkaupungin. Sosialistien kansanvaltuuskunta ilmoitti ottavansa maassa vallan. 27.-28. tammikuuta alkoi myös venäläisten joukkojen aseistariisunta Pohjanmaalla.

Vallankumousyritys alkoi heti kun V. I. Leninin suomalaisten luottobolševikkien Eino ja Jukka Rahjan järjestämä suuri asejuna lähti tuomaan Suomen punakaarteille aseita ja ammuksia. Junassa oli 15 000 kivääriä, kaksi miljoonaa patruunaa, 30 konekivääriä patruunoineen, 10 kolmen tuuman kenttätykkiä, 3 000 tykin ammusta sekä kaksi panssariautoa.

P. E. Svinhufvudin senaatin jäseniä pakeni Vaasaan laillisen Suomen hallitukseksi. Vaasaan asettui myös valkoisen armeijan johto: ylipäällikkö kenraaliluutnantti C. G. E. Mannerheim esikuntineen.

Vuoden 1917 lopulla Suomessa oli vielä runsaasti venäläisiä sotilaita – Venäjä oli tuolloin Saksan kanssa sotaa käyvä maa. Suomessa oli ollut I maailmansodan alussa 1914 noin 30 000 venäläistä sotilasta, mutta sen jälkeen määrä oli kasvanut roimasti.

Suurimmillaan venäläissotilaiden kokonaismäärä oli elokuun 1917 lopulla, jolloin heitä oli yhteensä jopa 125 000, joista 25 000 merivoimien matruuseja.

Vuoden loppua kohti venäläissotilaiden luku kuitenkin supistui, mutta silti joulukuussa juuri itsenäistymisjulistuksensa antaneessa Suomessa oli vielä ehkä 75 000 venäläistä sotilasta.

Punaisten aloittaessa vallankumousyrityksensä tammikuun lopussa 1918 Suomessa oli vielä jäljellä noin 40 000 venäläistä sotilasta sijoitettuina pääosin rannikkokaupunkien varuskuntiin. Valkoisten puolelta sota alkoi Pohjanlahden rannikkokasarmien valtauksella, venäläisten sotilaiden aseistariisunnalla ja lähettämisellä rautateitse kohti Venäjää.

Kajaanissakin oli ennen sisällissotaa noin 80 miehen pääosin ukrainalaisista koostunut osasto, joka kuitenkin oli varsin vajaasti aseistettu.

Sosialidemokraattinen puolue oli menettänyt eduskuntaenemmistönsä lokakuun 1917 eduskuntavaaleissa, jotka pidettiin sen jälkeen kun Venäjän väliaikaisen hallituksen johtaja Aleksandr Kerenski oli hajottanut eduskunnan. Tilannetta edelsi sosialidemokraattien ja radikaaleimpien porvareiden äänin eduskunnassa hyväksytty valtalaki, joka olisi siirtänyt korkeimman vallankäytön Pietarista Suomen eduskunnalle muissa kuin ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa.

Sosialisti Oskari Tokoin senaatti, johon oli kuulunut yhtä paljon sosialisteja kuin porvareita, supistui tyngäksi, kun sosialistit lähtivät eri tahtia ulos.

SDP:n vaalitappio, elintarvikepula ja Venäjän bolshevikkien agitointi kiihdyttivät mielialoja ja työväki alkoi perustaa järjestyskaartejaan koko maahan. Kajaaniin sellainen perustettiin 26. lokakuuta kolmisen viikkoa vaalien jälkeen. Johtoon tuli työväenyhdistyksen puheenjohtaja Kalle Niemi.

Jo muutama päivä myöhemmin 31. lokakuuta porvarillinen puoli kokoontui perustamaan suojeluskuntaa, jonka johtoon valittiin kolme päivää myöhemmin pankinjohtaja Evert Lindberg, joka oli entinen Venäjän vanhan armeijan luutnantti.

Kajaanin työväen järjestyskaarti esiintyi näyttävästi suurlakon aikana 14.-19. marraskuuta; se käytännössä valvoi kaupunkia ja lakon toimeenpanoa. Kaartiin kuului jo satoja jäseniä.

Itsenäisyysaktivisti Elja Rihtniemi oli jo syyskesällä 1917 alkanut perustaa Kainuuseen .palokuntia. Venäjän vallan vastaista kansannousua varten. Koossa oli syyskesällä jo 300 miestä, jotka osallistuivat salaisiin harjoituksiin mm. Koutaniemellä.

Kajaanin uusi suojeluskunta alkoi värvätä suurlakon aikana miehiä ja järjestää harjoituksia. Suojeluskuntia syntyi myös moniin muihin kuntiin: Kajaanin maalaiskuntaan, Paltamoon neljä kyläsuojeluskuntaa, Sotkamoon, Kuhmonniemelle, Ristijärvelle, Hyrynsalmelle, Suomussalmelle, Säräisniemelle, Vuolijoelle ja Puolangalle.

Kajaanin suojeluskunta oli alkuvaiheessa itsenäisyyspohjalla ja halusi riveihinsä myös työväkeä. Siinä se ei kuitenkaan onnistunut. Suojeluskunnassa oli tammikuun 1918 lopulla noin 250 jäsentä.

Vasta tammikuun 24. päivänä kainuulaiset suojeluskunnat muodostivat yhteisen Kajaanin Sissi-Rykmentin. Pääosa vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista oli alussa ns. parempaa väkeä: kauppiaita, toimihenkilöitä, valtion virkailijoita, työnjohtajia, asioitsijoita, opettajia, konttoristeja, liikeapulaisia. Suurimpana ryhmänä olivat ylioppilaat, seminaarilaiset ja yhteiskoululaiset, mutta oli joukossa myös käsityöläisiä. Maaseudulla suojeluskuntien jäsenistö oli laajapohjaisempi, mukana oli talollisia, talollisten poikia torppareita ja työväkeäkin

Työväen järjestökaarteissa Kajaanissa maalaiskunnassa oli jo useita satoja miehiä. Luokkasodan muisto -kirjassa väitetään, että Kajaanin seudulla olisi ollut 600 miestä kaarteissa ja koko maakunnasta olisi tarvittaessa saatu jalkeille jopa 2 000 miestä punakaarteihin.

Hannu Romppaisen tuoreen tutkimuksen mukaan punakaartilaisten todellinen kokonaismäärä oli korkeintaan 900 miestä, joista noin 600 kuului Kajaanin kaupungin ja maalaiskunnan punakaarteihin. Lisäksi lähinnä Paltamon, Hyrynsalmen, Ristijärven, Suomussalmen ja Kuhmonniemen kaarteihin oli liittynyt yhteensäkin vain noin 300 miestä. Aseita oli vain murto-osalle miehistä, lähinnä Kajaanissa.

Kajaanin Sissi-Rykmentin tiedusteluosaston arvion mukaan vain parisataa Kainuun punakaartilaisista, joista 90 prosenttia kajaanilaisia, oli edes suunnitellut väkivaltaisia toimia.

Punakaartit koostuivat Kajaanin tehdastyöväestä, erilaisista sekatyömiehistä, maaseudun metsätyöläisistä, pienten peltotilkkujensa viljelijöistä ja torppien pojista.

Kajaanin maalaiskunnan Murtomäessä Janne Räsänen johti sadan miehen punakaartia ja vastapuolella asemapäällikkö U. Lagerstam ja myöhemmin kauppias Anselm Piipponen huomattavasti vähäisempää suojeluskuntaa.

Oliko punakaartilla ja venäläisosastolla kanssakäymistä? Kajaaniin järjestyskaartin päällikkö Kalle Niemi onnistui ostamaan venäläisiltä potilailta pari kivääriä, jotka kuitenkin toimitettiin Iisalmen punakaartille. Kivääreitä oli myös välillä lainassa punakaartilla.

Hyrynsalmen puuhakas punakaartin päällikkö, entinen poliisi Oskari Itkonen oli jo syksyllä 1917 saanut venäläispatrullin liikkeelle pidättämään jääkäri- ja itsenäisyysliikkeen suojelijaa J. A. Heikkistä ja eräitä muita Hyrynsalmen aktivisteja. Venäläiset palasivat kuitenkin kesken reissun takaisin Kajaaniin.

Kummallakin puolella oli puute aseista.

Venäjän vallankumoukselliset aseistivat alusta lähtien Pietarista käsin Suomen työväen kaarteja. Kajaaniinkin oli tullut tuli jo joulukuun alussa satakunta kivääriä Jukka Rahjan ensimmäisestä aselähetyksestä. Rahja oli sopinut kiväärien toimituksesta SDP:n puoluekokouksessa marraskuun lopulla, missä Kajaanin työväenyhdistyksestä oli mukana ainakin Kajaanin osuuskaupan matkatarkastaja ja sosialistiagitaattori Janne Myyryläinen, joka sitten kävi hakemassa Kuopiosta 100 kivääriä ja 10 000 ammusta.

Suojeluskunta-aktivistit puolestaan olivat onnistuneet hankkimaan revolvereita syksyllä. Joulukuussa 1917 kajaanilainen rautatievirkailija Yrjö Laitinen, joka työskenteli Viipurin lähellä, onnistui välittämään Kajaanin suojeluskunnalle 15 kivääriä.

Kivääriaseistuksessa punakaartilaisilla oli luultavasti tietämättään selvä aseylivoima vielä tammikuulle, mutta tammikuun puolivälissä Kajaanin suojeluskunnalle hankitut kuusi konekivääriä tasoittivat voimasuhteita, kunhan niihin saatiin lopulta myös ammuksia. Valkoiset ja punaiset kamppailivat Kajaanissa näistä pietarilaisista Lewis-konekivääreistä, jotka suojeluskunta-aktivistit olivat saaneet Helsingissä haltuunsa ja jotka käännettiin .vahingossa. Pohjois-Savon ja Kainuun suojeluskunnille.

Kajaanilaisen aktivistin Elja Rihtniemen johdolla kolme sissiä oli lähtenyt tammikuun puolenvälin jälkeen junalla hakemaan kevyitä konekivääreitä Kuopiosta. Kuuden konekiväärin patruunalevyt joutuivat kuitenkin Iisalmen asemalla punakaartilaisten käsiin, minkä jälkeen Kajaanin punaisille välitettiin tieto tulossa olevasta lähetyksestä.

Ennen Kajaania yhtenä kuriirina ollut aktivisti Erkki Strömberg ehti Vimpelissä hypätä lasteineen ennen Kajaanin asemaa, ja loputkin kuularuiskut saatiin asemalta piiloon, ennen kuin punaiset ehtivät venäläisiltä lainaamiensa kiväärien kanssa tarkastamaan kuljetusta.

Konekiväärien panoksia hakemassa ollut Poju Strand joutui 29.1. Kajaanissa käsiasekahakkaan punakaartilaisten kanssa, jotka yrittivät takavarikoida panokset. Kukaan ei osunut keneenkään tässä Kainuun ainoassa aseellisessa yhteenotossa.

Kajaanin Sissi-Rykmentin ensimmäinen ylipäällikkö Evert Lindberg vetosi vielä 25. tammikuuta työväestöön rauhan ylläpitämiseksi ja vakuutteli suojeluskunnan rauhantahtoa.

Kajaanin Sissi-Rykmentin komppanianpäälliköksi nimetty Elja Rihtniemi oli sodan alkaessa Kuopion esikunnassa ja käskytti riisumaan aseista Kajaanin punakaartin ja venäläissotilaat. Aseistariisuminen edellytti Lindbergin jättäytymistä syrjään. Tilalle astui kovempiin otteisiin valmis postimestari, aliupseeri Teodor Strömberg.

Kajaanissa oli ennen sotaa noin 80 miehen pääosin ukrainalaisista koostunut vajaasti aseistettu osasto, jolta takavarikoitiin vain 14 kivääriä ja 3 000 patruunaa. Venäläisten aseita takavarikoimassa oli mukana myös aktivisteihin kuulunut 17-vuotias Urho Kekkonen. Jo seuraavana päivänä venäläiset pantiin etelän junaan, kohti Sortavalaa ja Venäjää. Kaksi upseeria, joita ei luettu vallankumouksellisiin, saivat jäädä valvotusti Kajaaniin.

Myös Kajaanin työväentalo piiritettiin ja tammikuun viimeisenä päivänä esitettiin ensimmäinen uhkavaatimus aseiden luovuttamiseksi.

Oulun tultua helmikuun alkupäivinä valkoisten haltuun, sissit saivat sieltä tuotua 385 japanilaista kivääriä, 30 000 patruunaa sekä raskaan konekiväärin, käsipommeja ja jopa muutamia miekkoja. Aseet kävi hakemassa kahdella hevosella aktivisti Eljas Väyrysen johtama ryhmä heti tammikuun alussa ja ne saatiin perille 6. helmikuuta.

Aselähetyksen rohkaisemina suojeluskuntalaiset aloittivat heti seuraavana yönä työväen johtajien ja punakaartilaisten vangitsemiset aseiden etsinnän.

Vangitut johtajat, mm. Niemi, Myyryläinen ja Santeri Kari, kehottivat myöhemmin 17.2. kaartilaisia luovuttamaan aseensa ja ilmoittivat antavansa suojeluskunnalle luettelot aseiden haltijoista.

Sen jälkeen loputkin aseet saatiin helposti kerättyä. Myyryläisen tuomista 100 kivääristä jäi kateisiin vain kymmenkunta. Aseensa luovutti vapaaehtoisesti 85 kaartilaista.

Punaisten joukkoihin rintamalle Kainuusta lähti melko vähän miehiä. Joitakin kuitenkin meni Karjalan rintamalle paeten ensin rajan yli Venäjälle. Kainuun punaisia ja valkoisia oli kuitenkin vastakkain jo Kuopiossa, Varkaudessa ja viimeisissä Viipurin taisteluissa.

Maaliskuun alussa Kajaaniin sotilaspiirin komentajaksi lähetettiin Savon rintamalta kapteeni Karl H. Hilén, joka nopeasti syrjäytti paikallisten aktivistien tuella entisen maltillisemman johdon ja otti kovat otteet käyttöön.

Ensimmäiset kajaanilaiset punaiset ammuttiin Varkauden valtauksen jälkeen 21. helmikuuta. Varkaudessa antautuneista punaisista ammuttiin heti kärkeen joka kymmenes ns. Huruslahden arpajaisissa. Oikopäätä ja myöhempien kenttäistuntojen jälkeen Varkaudessa ammuttiin arviolta 180 punaista, joista vähintään 80 heti vangitsemisen jälkeen .

Vankien teloitukset jatkuivat Leppävirralla. Kajaanissa kirjoilla olleet valuri Hiskias Pietikäinen (48) ja hänen poikansa Aleksanteri (24) ja Eemeli (22) ammuttiin, vaikka vain isän kohdalle papereihin on merkitty ”kymmenes mies”. Lähiseutujen suojeluskuntalaisia oli valikoimassa ammuttavia – Pietikäiset olivat kotoisin Leppävirralta.

Luultavasti samana päivänä ammuttiin Varkaudessa myös kajaanilainen sekatyömies Otto Heikkinen (21).

Ensimmäinen teloitus Kajaanissa tapahtui kuukautta myöhemmin 18. maaliskuuta. Kajaanilainen metallimies Akseli Teittinen (30) oli aseineen vangittu Savonlinnassa ja passitettu Kajaaniin. Kapteeni Karl Hilén teloitutti hänet ilmeisesti esimerkkitapauksena, saatuaan muodollisen luvan Kuopion esikunnalta..

Viikkoa myöhemmin jääkäriupseerien kouluttamassa asevelvollisten komppaniassa syttyi valkoisen Suomen ainoa kapina ennen rintamalle lähtöä. Satakunta miestä kieltäytyi nousemasta junaan.

Joukko-osasto riisuttiin aseista, ja komppania komennettiin seminaarille, joka tuolloin toimi sissien koulutuskeskuksena. Kenttäoikeus tuomitsi pääkiihottajina kuolemaan neljä miestä. Sotkamolaiset talollisenpoika Kalle Korhonen (23), työmies Severus Hyvönen (21) ja sahatyömies Kalle Heiskanen (19) Kajaanista ammuttiin 26. maaliskuuta sekä talollisenpoika Antti Leinonen (23) Paltamosta luultavasti samana päivänä.

Kun 13 muuta rekryyttiä oli vielä vangittu, ja joukosta poistettu muutamia kymmeniä miehiä poliittisesti epäluotettavina, sissijääkäreiden komppania lähti junaan ja rintamalle. Kapinan takia se myöhästyi hieman Tampereen valtauksesta.

Aseen hallussapidosta vangitut sahatyömiehet Herman Lammi (43) Linnantauskylästä ja Paavo Reittu Komulainen (34) Purolasta tuomittiin aseidensa takia ja teloitettiin 11. huhtikuuta. Komulaista pidettiin myös ”kiihottajana”.

Kajaanin punaisten ampumiset päättyivät dramaattiseen sijaisteloitukseen, joka suututti ylipäällikkö Mannerheiminkin. Kapteeni Hilén joutui väliaikaisesti väistymään tehtävästään, vaikkei sotaoikeuteen joutunutkaan.

Aseidensa takia oli tuomittu kuolemaan myös sotkamolainen Emil Kemppainen ja kajaanilainen Leander Pekkonen.

Heidän teloitustaan seuraamaan tuotiin 20. huhtikuuta vankilasta kahdeksan työväenyhdistyksen johtomiestä, mukana myös puheenjohtaja ja järjestökaartin päällikkö Kalle Niemi (39), työväentalon vahtimestari Santeri Kari (30) ja Janne Myyryläinen. Kari ja Niemi ja muut vangitut johtomiehet olivat vedonneet vankilasta julkaistulla ilmoituksella kaartilaisiin, jotta he luovuttaisivat aseensa.

Hilén halusi kuitenkin saada myös päälliköitä tilille ja kysyi, onko johtajissa miestä astumaan viattomampien tilalle. Kari astui esiin, ja Kemppainen pääsi pois. Sitten myös Niemi ilmoittautui, ja Pekkonen vapautui.

Kersantti W. Pasi Ailio komensi teloituksen.

Myöhemmin on ilmennyt, ettei päämaja enää tuolloin hyväksynyt pelkän aseen takia annettuja kuolemantuomioita. Kun Hilén oli pyytänyt jollekin näistä tuomioista vahvistusta, päämajasta olikin sähkeeseen kirjoitettu, että Kuopion piiripäällikön on annettava armahdus.

Hilénin jouduttua sijaisteloituksista tilille, Kajaanin alue-esikunta puolusti voimakkaasti ”isänmaan rakkautta uhkuvalla innolla, velvollisuuden tunnolla sekä sotilaallisella ryhdillä ja taidolla tehtävälleen omistautunutta” päällikköään. Kajaanilaisten mukaan sijaisteloituksessa saivat ”paikallinen, olosuhteita tunteva, asiallinen oikeudentunto” sekä ”kansassa elävä vanhurskaudentunto” tyydytyksensä.

Hilénille annettiin eräiden kajaanilaisten merkkihenkilöiden, mm. yhteiskoulun johtajan A. M. Heikinheimon ja rovasti Johannes Väyrysen, vetoomusten jälkeen kuitenkin synninpäästön ja hän palasi Kajaaniin. Väyrysen poika, aktivisteissa ja suojeluskunnassa toiminut Eljas Väyrynen oli kuollut kajaanilaisten ensimmäisenä sankarivainajana Varkauden valtauksessa saamaansa osumaan.

Kajaanissa teloitettiin sodan aikana yhteensä yhdeksän miestä ja Leppävirralla neljä.

Työväen aktiiveja ja kaartilaisiksi tiedettyjä vangittiin kevään mittaan koko maakunnasta. Noin 250 vangista osa joutui vankileireille: nälkään ja tauteihin nääntyi leireillä ja pian vapautumisen jälkeen yli 42 kainuulaista.

Kajaanin punakaartin asehankinnan aloittanut ja ”hyökkäämättömyyssopimuksen” rikkomista esittänyt Janne Myyryläinen sai kahdeksan vuoden vankeustuomion. Junamatkalla Lahden vankileirille hän pakeni mutta joutui kiinni. Toisella yrityksellä hän kuitenkin onnistui pakenemaan tuhansien muiden punapakolaisten perässä Venäjälle. Siellä Myyryläinen kävi punaupseerikoulun, jonka jälkeen hän osallistui maanalaiseen toimintaan Kainuussa. Hän johti Jahvetti Moilasen nimellä vuonna 1922 n. läskikapinaa, joka alkoi ”Pohjolan punaisen sissipataljoonan” retkestä Sallaan ja Savukoskelle.
Myyryläisen kohtalo oli lopulta samanlainen kuin monien muiden 1918 pakoon lähteneiden. Hänet teloitettiin Stalinin vainojen aikaan luultavasti Petroskoissa toukokuussa 1938.

Kainuulaisista merkittävimmässä asemassa vallankumousyrityksen aikana lienee ollut säräisniemeläinen kansanedustaja Kalle Korhonen, joka kuului kansanvaltuuskunnan maatalousosaston virkailijoihin ja ”Työväen pääneuvostoon”, joka perustettiin eduskuntaa vastaavaksi elimeksi. Hän pakeni myös punaisten hävitessä Venäjälle, missä hän toimi aluksi Kostromassa Volgan rannalla Airo-kommuunin puheenjohtajana ennen kuin siirtyi useimpien muiden suomalaisten mukana Karjalaan, missä hän joutui lukuisten suomalaisten tavoin epäsuosioon. Hänet ammuttiin helmikuussa 1938 Karhumäen liepeillä.

Kaksi suomussalmelaista kuoli sodan aikana epäselvissä tilanteissa. Molempien korteille Sotasurmaprojektissa on merkitty ”murhattu”.

Laatokalla laivakoneenkäyttäjänä töissä ollut Etvi Seppänen (26) oli palannut kotiinsa Pesiönkylään.

Virkavalta epäili häntä Käkisalmen kunnallislautakunnan esimiehen Johannes Komosen murhasta, joka oli tapahtunut marraskuun 11. päivänä. Vartiomies oli ampunut Komosen, joka oli tullut kansakoulun johtokunnan puheenjohtajana katsomaan punaisten majapaikkanaan pitämää koulua.

Suomussalmen nimismies Armid Sandberg ja poliisi Iikka Manninen olivat lähteneet 22. maaliskuuta suksilla Seppästä pidättämään kotoaan. Mies tavoitettiin, ja Sandberg otti itselleen talosta poron ja kelkan paluumatkalle. Seppänen hiihti edellä Manninen perässään.

Nimismiehen kertomuksen mukaan Seppänen yritti paeta ja Manninen joutui ampumaan. Suomussalmen työväenyhdistyksen nokkamies Iisakki Matero kirjasi muistiin kertomuksen, jonka mukaan poro olisi otettu ruumista varten mukaan, koska tarkoituskin oli jo matkalla tappaa Seppänen.

Suomussalmelaisen torpparin Antti Juhonpoika Granrothin (59) kuolema 14. helmikuuta Venäjällä löytyy myös Sotasurmaprojektin tiedoista ”murhana”, mutta tapauksesta ei ole lähempiä tietoja. Luultavasti hänet voidaan lukea sodan punaisiin uhreihin, koska yleensä tarkemmin dokumentoiduista valkoisten uhreista häntä ei löydy.

 

Suojeluskuntalaisten ensimmäinen noin sadan miehen ryhmä oli joutunut käymään Kuopion valtauksessa helmikuun alussa vajaasti aseistettuna. Oulun tultua valkoisten haltuun, sissit saivat sieltä hankituksi lisää aseistusta, kuten edellä kerrottiin. Myöhemmin Seinäjoen ase-esikunta lähetti Kajaaniin eri lähetyksissä yhteensä 625 kivääriä patruunoineen.

Suojeluskuntien kautta vapaaehtoisina Kajaanin Sissi-Rykmentissä palveli runsaat 1 200 miestä. Vahvuudesta noin 500-550 oli kajaanilaisia ja 650-700 maalaiskunnista. Puolet kaikista vapaaehtoisista sisseistä eli 670 komennettiin rintamalle. 510 palveli sissirykmentin sisäosastossa Kajaanissa sekä rajaseudun valvonnassa Suomussalmella ja Kuhmossa.

Kainuussa liikkui huhuja punaisten hyökkäyksestä rajan takaa, ja varsinkin rajakuntien miehet Suomussalmella ja Kuhmossa halusivat pitkään pysytellä omien kotiensa turvana.

Vienan Karjalan retkikuntaan lähti myöhemmin noin 75 miestä.

Suojeluskuntalaississien jälkeen kutsuntojen ja lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle lähetettiin sodan aikana yhteensä 414 kainuulaista asevelvollista. Yhteensä 1043 asevelvollissotilaasta 290 määrättiin vielä reservikomppaniaan ja 339 rajaa vartioimaan. Rajavartiosto jäljitti enimmäkseen Pohjois- ja Itä-Suomesta rajan yli kutsuntoja pakenevia asevelvollisia.

Kainuun valkoisten sotilaiden yhteismääräksi rintamalla, rajavartijoina ja reservissä Hannu Romppainen on laskenut vähintään noin 2 300 miestä. Heistä rintamasotilaita oli jokseenkin puolet eli noin 1 170.

Kainuulaisia sotilaita osallistui eri osastoissa Kuopion valtauksen lisäksi taisteluihin mm. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Savon rintamalla muissa paikoissa, Jämsässä, Tampereella, Karjalan rintamalla Antreassa, Viipurissa ja Haminan valtaukseen sekä Vienan retkelle.

Asevelvollisten kutsunnat aloitettiin maaliskuussa. Koko valkoisten alueella kutsunnat onnistuivat heikoimmin Kainuussa.

Vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaan kutsuntoihin määrättiin 21-40-vuotiaat miehet, joita oli Kainuun kirjoissa runsaat 8 800. Noin joka viides eli yli 1700 kutsunnanalaisista jäi pois. Heistä vain alle kolmasosalle merkittiin hyväksyttävä syy. He olivat esimerkiksi olleet pitkään poissa paikkakunnalta.

Noin tuhat miestä oli poissa kutsunnoista karkureina tai tuntemattomasta syystä.

Tilastoa välttelystä noin 1 500 kutsunnoista poissaolleesta, joista noin 700:lla oli hyväksyttävä syy, esimerkiksi poissaolo muualla Suomessa tai Amerikassa. Jo vangittuina (18), karkureina (142) tai tuntemattomasta syystä (651) kutsunnoista oli poissa tästä joukosta enemmistö eli yli 800 miestä. Noin 200 muusta poissaolleesta ei ole tätä erittelyä olemassa.

Palvelukseen kutsuttavat rajattiin kuitenkin Kainuussa 21-25-vuotiaisiin, joita oli noin 2 200. Tästä ikäluokasta poissa oli 650 eli 30 prosenttia. Palvelukseen määrättiin ensin noin 750 miestä ja kutsumatta jätettiin noin 325 miestä.

Hannu Romppaisen mukaan Kuhmosta kutsuntoja paossa oli Venäjän puolella ainakin 200, Suomussalmelta noin 400, Hyrynsalmelta noin 60, Puolangalta yli 40 miestä ja Sotkamosta noin 40 miestä. Tämän mukaan rajakarkureita lienee ollut jopa 750 koko Kainuusta, mutta osa suomussalmelaisista ja kuhmolaisista oli mennyt rajan taakse töihin jo varhemmin.

Muurmannin punaisessa legioonassa oli samaan aikaan mukana ainakin 130 kainuulaista soturia.

Paltamo, Puolanka, Ristijärvi, Vuolijoki ja Säräisniemi saivat asevelvollisensa säntillisesti kutsuntoihin. Myös vapaaehtoisia lähti kajaanilaisten aktivistien mukaan innokkaammin lähikunnista. Poikkeuksiakin oli.

Paltamossa kolme melalahtelaista miestä ilmoitti pysyvänsä syrjässä aseharjoituksista kuolemankin uhalla ja kieltäytyi sotilasvalasta, sillä ”Jeesuksen opetuslapsina tai uskovaisina eivät voineet sitä tehdä, koska se velvoittaisi heidät käyttämään sota-aseita”. He pääsivätkin vakaumuksensa nojalla pälkähästä.

Puolangalla Lylykylän, Joukokylän ja Askankylän miehet lähtivät kutsunnoista pois ja tulivat vasta terästetyllä käskyllä yön yli nukuttuaan takaisin.

Kajaanin maalaiskunnan punamielisessä Lahnaskylässä pidätettiin 22 kutsunnasta poissa ollutta erityisen etsintämatkan yhteydessä.

Valkoisten sotauhrit Suomessa ja Kainuussa kaatuivat yleensä rintamalla tai haavoittuneina vammoihinsa. Koko Suomessa valkoisista sodan uhreista kaatui rintamalla tasan kaksi kolmasosaa eli 66 prosenttia. Kainuussa valkoisista uhreista kaatui tai menehtyi haavoihinsa liki 80 prosenttia eli selvästi normaalia enemmän.

Koko maassa valkoisen puolen sotauhreista reilu neljäsosa eli 27 prosenttia menetti henkensä punaisen terrorin murhissa ja tapoissa. Sodan punaisista vainajista teloitettiin ja ammuttiin vangittuina jokseenkin yhtä suuri osuus.

Kainuulaisista valkoisista vainajista kaksi murhattiin ja heidätkin muualla Suomessa. Yrjö Laitisen ja Väinö Vuoriston murhista on kerrottu erillisessä jutussa (Verisimmät punapäälliköt tappoivat kaksi kajaanilaista).

Valkoisessa armeijassa kaatui tai kuoli haavoittuneena Suomessa käydyissä taisteluissa vuonna 1918 yhteensä ainakin 49 kainuulaista tai Kainuussa asunutta miestä. Mukana ovat myös Vienan ja Viron retkillä kaatuneet kolme soturia.

Lisäksi väljästi laskien kainuulaisiin voidaan lukea viisi Kajaanin sissiä, joista kaksi oli Oulusta ja muut Helsingistä, Siikajoelta, Kuortaneelta ja Oulusta.

Yli puolet Kainuun kaatuneista eli 26 miestä kuoli Viipurin valtauksen yhteydessä huhtikuun lopulla. Pelkästään 26. huhtikuuta Viipurissa kuoli 20 kainuulaista sotilasta. Punaisten vallankumoushallitus, kansanvaltuuskunta, oli jo edellisenä yönä paennut laivalla Pietariin, ja samana päivänä ainoana punajohdosta Viipuriin jäänyt Edvard Gylling yritti neuvotella antautumissopimusta.

Ainakin yksi, mahdollisesti kaksi kuoli vahingossa. Kajaanilainen rautaseppä Yrjö Bärholm (18) sai surmansa Viipurin valtauksen aikana. Toinen surmatapaus oli sattunut Hyrynsalmella kutsunnoissa. Vartijan aseen vahingonlaukauksessa luoti lävisti kolme seinää ja tappoi ”erinomaiseksi mieheksi tunnetun” kruununtorppari Eetu Kemppaisen (25).

Valkoiselta puolelta katosi sodan melskeissä vain kaksi kainuulaista miestä. Molempien uskotaan kuolleen. Lisäksi sodan aiheuttamiin sairauksiin kuoli myöhemmin 6-8 valkoisen puolen miestä.

Itä-Karjalan retkikunnan taisteluissa kaatui tai katosi puolenkymmentä miestä. Sairaana Vienan retken jälkeen kuoli ylioppilas Eino Lönnbohm, joka oli ollut aktivistitoimissa mukana alusta alkaen.

Sotkamossa syntynyt jääkäriluutnantti Johannes ”Pikku-Jussi” Väisänen (21) kaatui Kostamuksessa Vienan retkikunnassa vasta syyskuussa. Hänen kirjansa olivat pääkaupungissa. Sotkamolaisena on pidetty myös Kemijärvelle kirjattua Ville Utriaista (24), joka kaatui Kuolajärvellä huhtikuussa.

Lisäksi ristijärveläinen Tuomas Mulari (24) kaatui helmikuussa 1919 Latvian Marienburgissa (nyk. Aluksne) osallistuessaan vapaaehtoisena Viron retkikuntaan.

Näitä ”puolikainuulaisia” sotauhreja olivat seminaarilainen Matti Haikara (21) Siikajoelta ja teknikko Daniel Idström (19) Helsingistä. Sissien mukana Kuopion valtauksessa oli myös seminaarilainen Lauri Ala-Ruona (19), joka myöhemmin Vöyrin sotakoulun jälkeen meni Satakunnan rintamalle ja kaatui Karkussa. Sissirykmenttiä perustamassa oli Uleå-yhtiön metsänhoitaja Bruno Heikel (24), joka kaatui Suodenniemellä taisteltuaan samoilla rintamilla kuin Ala-Ruona. Maanmittausinsinööri I. A. Heikinheimo kuoli sodan aiheuttamaan sairauteen vasta tammikuussa 1922

Kun mukaan lasketaan Itä-Karjalan ja Viron retket ja kaikki ”puolikainuulaiset”, valkoisia sotauhreja voidaan laskea Kainuusta yhteensä 69.

Tämä artikkelin ensimmäinen versio on julkaistu Kainuun Sanomien 90-vuotisjuhlalehdessa 13.2.2008. Sitä on täydennetty ja korjattu lähinnä Hannu Romppaisen tuoreen kirjan Kainuu 1918 tiedoilla. Lyhennettynä teksti on julkaistu Kainuun Sanomien paperilehdessä 27.1.2018.

Jätä kommentti