REFRRER:path /

Näkökulma: Rajan identiteetti

Heikki Rytkölä
Heikki Rytkölä

Heikki Rytkölä

Eduskunta hyväksyi kesäkuun alussa itärajan rajankäynnin tuloksen.

Siinä on huomioitu aikaisempaa tarkemmin maaston muodot. Sen seurauksena raja piteni runsaalla 20 kilometrillä.

Irtautuminen Ruotsista ja siirtyminen osaksi keisarillista Venäjää Vanha Suomi mukaan lukien loi osaltaan rajasta suomalaisten identiteettiä rakentavan tekijän.

Tutkijat olivat merkittävässä asemassa rakentamassa tuota uutta itsetuntoa alusta pitäen.

Suomi-nimisessä aikakauskirjassa alettiin jo 1840-luvulla julkaista rauhansopimuksia Pähkinäsaaresta alkaen.

Vanhempiakin valtarajoja etsittiin ja löydettiinkin.

Maantieteilijät hahmottelivat ”luonnollisia rajoja” luoden käsitteen Fennoskandia. Sen suuntaisia ajatuksia esiintyi jo 1500-luvulla.

Kainuun kohdalla Suomen itäraja on Euroopan vanhimpia. Se alkoi hahmottua jo keskiajalla, mutta Täyssinän rauhassa ja Rajasuon sopimuksessa (1595-1596) se sijoitettiin täsmällisesti maanselälle eli vedenjakajalle.

Rajan asukkaiden vuosisataisista kaski- ja pororiidoista huolimatta se on kokenut aikain saatossa vain vähäisi muutoksia.

Kansanperinne on säilyttänyt elävänä tarinat niin rajan kansojen vuorovaikutuksesta kuin kiistoistakin.

Rajan nykyinen kulku täsmentyi vuonna 1827. Taustalla olivat vuokkilaisten ja rajantakaisten kaskiriidat.

Kuhmon kaakkoiskulma oikaistiin nykyiselleen keisarin päätöksellä 1839.

Rajaa koskeva tutkimuksen perinne on edelleenkin elävä.

Merkittävää uutta tietoa itärajan problematiikkaan ovat viimeksi tuoneet Jarl Gallén ja tanskalainen John Lind. Moni muukin on käsitellyt aihepiiriä laajoissakin tutkimuksissa.

Ehkä perusteellisimmin arkistojen lisäksi maastossakin kolunnut on monessa mukana ollut akateemikko Kustaa Vilkuna, joka tuli aikanaan kulkeneeksi Pähkinäsaaren linjan.

Kainuun kohdalla raja sisältää lukuisia arvoituksia.

Missä Täyssinän ja Rajasuon linja täsmälleen kulki? Aihe on kiinnostanut monia kainuulaisia.

Täällä raja ja sen ympärille syntyneet riidat ovat merkittävä osa identiteettiä.

Erityisesti asiaa harrastivat kainuulaiset rajamiehet.

Nyt heitä on aikaisempaa vähemmän ja maastokaan ei ole enää ”jokapäivän tuttu” aikaisempaan verrattuna.

Kainuun osalta ongelmaa valaisevat merkittävästi eräät vahat kartat.

Klaus Klaunpojan vuonna 1650 laatimat ovat niistä tunnetuimmat.

Rajasuon sopimus mainitsee rajapaikkoina 11 kohdetta.

Mukana on myös Iivaara, joka ei ole enää tämän päivän Kainuuta.

Klaunpojan näkökulma on laajempi. Varsinaisten rajapaikkojen lisäksi hän kertoo tuon ajan tiedossa olevista itään ja etelään suuntautuvista kulkuväylistä, joista keskeisimmät ovat olleet käytössä esihistoriasta alkaen lähes meidän päiviimme saakka.

Klaunpojan kartoissa kohteita on kaikkiaan 16.

Tunnetuimmat ovat Miinoankivi ja Sarvikivi.

Sotkamon Maanselän aseman lähellä oleva lienee Kauko Pirisen mukaan ”myöhempää tekoa” ja Jonkerin kivestä tuli ilmeisesti raja vasta vuonna 1617.

Näyttävin tiedossa olevista Rajasuon sopimuksen mainitsemista merkkipaikoista on Selkessoo eli Rajasuo, sopimuksen ”kotikivi”.

Tänä päivänä se tunnetaan Rajakankaan kivenä. Sen mainitsee Elias Lönnrotkin.

Se koostuu kolmesta siirtolohkareesta, joista läntinen, Ruotsin puoleinen, on eteläsivultaan täynnä merkkejä.

Niiden ”lukemista” jäkälä ja sammal vaikeuttavat.

Samaan kokonaisuuteen kuuluva Venäjän puoleinen paasi on saanut ”koristeekseen” vain venäläisen ristin.

Muutoinkin Venäjä näyttää olleen huomattavan säästeliäs merkkien hakkaamisessa.

Ehkä arvoituksellisimpia Kainuun kivistä ovat Miinoa ja Jonkeri.

Edellisen laella kiven eteläpäässä on koukkuja, jotka tuovat helposti mieleen Pähkinäsaaren (1323) yhteydessä mainitut hakkaukset.

Jonkerin kivestä löytyi aikanaan 1400-luvun lopun vuosiluku. Samassa ”linjassa” rajan itäpuolella mainitaan Livojoen ja Tollonjoen kivet, joissa kummassakin kerrotaan nähdyn niin ikään 1400-luvun lopun vuosiluku.

Mihin ne voisivat liittyä?

Vienan reitin yhteydessä on viime vuosina ollut esillä Vuokinlatvan rajapaikka.

Gallénin ja Lindin rajaluetteloissa se paikantuu Suomussalmen kaakkoiskulmaan valtakunnanrajalla olevien Hietajärven ja Vuokkijärven kohdalle.

Klaunpojan kartta sijoittaa sen Vuokin Korpijärvelle.

Klaunpojan ja Laurinpojan yhteisessä kartassa se on Viiangin kohdalla.

Eduskunnan äskettäin vahvistaman rajankäynnin erinomainen liitekartta puhuu vahvasti viimeksi mainitun puolesta.

Paikallinen muistitietokin näyttäisi tukevan tuota vaihtoehtoa.

Sitä kulkivat laukunkantajat ja runomaille pyrkijät.

Muun muassa Elias Lönnrot syyskuussa 1833.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja toiminut mm. Kainuun Museon johtajana ja Oulun yliopiston Lönnrot-instituutin tutkijana.

Jätä kommentti