REFRRER:path /

Yläkerta: Ulkomailla oivaltaa kuinka suomalainen sitä itse on

Annika Veteli

Annika Veteli

Ulkomaille muutto vuodenvaihteessa toi eteen monia muutoksia arkeen. Kieli vaihtui englantiin, eurot puntiin ja vanha tuttu supermarketti Morrisonsiin.

Isoin shokki oli kuitenkin small talk. Kyllähän se tiedossa oli, että skotlantilaiset ovat puheliasta sakkia, mutta jatkuva jutustelun viljely oli hämmentävää hiljaisuutta kaipaavalle.

Ulkomailla asuminen oli opettavainen kokemus siitä, kuinka suomalainen sitä itse loppupeleissä on.

Stereotyyppinen

suomalainen ei julkisissa kulkuvälineissä puhua puuskahda kenellekään, eikä varsinkaan istu viereiselle paikalle, ellei ole aivan pakko.

Skotlantilaisten seurassa ei sen sijaan koskaan tiennyt onko vuorossa yhteislaulua vaiko yli-innokas höpöttäjä, joka ei ymmärrä, että ihan hiljaa itsekseen tässä haluaisin istua koko matkan.

Kerran bussissa vallitsi oikea suomalaisen pahin painajainen, kun kyydissä oli lisäkseni kaksi muuta matkustajaa, joista toinen oli puhua pulputtanut koko matkan taukoamatta ja toinen henkilö oli tekemässä lähtöä.

Oli pakko jäädä pysäkkiä aiemmin pois kyydistä, kun ajatus yksin hölöttäjän kanssa jäämisestä kauhistutti niin paljon.

Suomalaisena sitä toisinaan myös miettii, että onko vastaantuleva henkilö tarpeeksi tuttu tervehtimiseen vai pitäisikö sittenkin turvautua tuijottamaan kenkiä tai puhelinta välttääkseen tilanteen.

Suurta hämmennystä aiheutti, kun Skotlannissa rauhallisella aamukävelyllä joen vartta pitkin paikalliset toivottelivat hyvää huomenta hymyssä suin. Ensimmäisinä viikkoina näistä tervehdyksistä meni ajatukset aivan sekaisin, eikä yllätykseltä osannut reagoida oikein mitenkään.

Skotlantilaiset ystäväni hymähtelivät joka kerta huvittuneesti, että olette te suomalaiset hiljaista kansaa, kun päivittelin, että taas matkalla joutui tervehtimään tuntemattomia.

Kun Suomessa kysytään toiselta, että mitäs sulle kuuluu, niin yleensä kysyjä tahtoo tietää mieltä painavat asiat. Tottuneesti sitä siis kertoili omia kuulumisia, kun tiedusteltiin, että hey, how are you? ennen kuin hoksasi, mistä kämppiksen tuskainen ilme johtui joka kerta, kun selitin pieleen menneestä päivästä.

Kummallisinta oli, kun lausahdukseen ei välttämättä edes odotettu vastausta. Olisi riittänyt pelkkä hyvää kuuluu kuittaukseksi.

Keskustelu oli monesti pintapuolista turhaa asiaa hiljaisuuden täytöksi ja kyllä siinä sai ihmetellä, että mistä tuota juttua tyhjästä riittää. Hiljaisuutta ihan kaipasi.

Paluu Suomeen on herättänyt hieman ristiriitaisia tunteita. Huojentuneena ajattelin, että nyt saa vihdoinkin olla rauhassa omissa oloissaan, eikä tarvitse tolkuttomasti tervehtiä jokaista vastaantulijaa.

Mutta mitä vielä.

Ensimmäisenä päivänä törmään rappukäytävässä uuteen naapuriin, joka iloisena toivottaa aurinkoista päivää.

Ehkä me ei ollakaan niin juroa kansaa kuin luulla saattaisi.

Jätä kommentti