REFRRER:path /

Laura Lindstedtin Oneiron häikäisee

Kajaanilaissyntyisen kirjailijan toinen romaani on kuin elämää ymmärtävä kaleidoskooppi.

Kirja

Laura Lindstedt: Oneiron

Teos 2015. 440 s.

HHHHH

Mistähän tuo alaotsikon kielikuva oikein tuli? Varmaan jostakin niistä sekunneista tai sen osista, joita Laura Lindstedt kuvaa syksyn ehdottomasti tähänastisista kiinnostavimmassa romaanissa.

Oneiron kertoo seitsemän kuolleen, mutta tilastaan epävarman naisen tarinan.

Sen antama kuva kiertyy yhä uuteen ja uuteen asentoon, kunnes kaikki lopulta loksahtaa kohdalleen.

Ihmisen kuoleman hetki on hänelle tapahtuvista asioista se toinen, jolla on merkitystä. Ensimmäinen on tietysti syntymä.

Voisi ajatella, että romaani, joka kertoo seitsemän naisen ensimmäisistä sekunneista sen jälkeen, kun he ovat kuolleet, olisi jotenkin outo tai vaikea ymmärtää, vaan kun ei ole.

Itse asiassa Lindstedt uusintaa Oneironissa vain sitä tarinankerrontaperinnettä, jota vaikkapa Decameron edustaa: joukko ihmisiä joutuu eroon muista ja alkaa kertoa tarinoita itseään ja uusia kumppaneitaan viihdyttääkseen.

Siinä Lindstedt eroaa aikaisemmasta kertomusperinteestä, että hänen tarkoituksensa ei ole vain viihdyttää. Hän kertoo kuolemista, joita me tavoitamme päivittäin vaikkapa lehtien palstoilta.

Ja millä tyylillä hän sen tekee! Oneiron on kiistatta yksi parhaiten kirjoitettuja suomalaisia romaaneja vuosiin.

Lindstedtin kieli on tarkkaa, ja vaikka hän rakentaa välillä varsin monimutkaisia lauseita, hän osaa käyttää välimerkkejä niin, että lukija pysyy koko ajan hänen mukanaan. En olisi uskonut, että tämänkin joskus kirjoitan, mutta ainakin minä nautin siitä, että kirjoittaja osaa pilkuttaa relatiivilauseet niin kuin pitää!

Lindstedt on kertonut kirjoittaneensa romaaniaan kahdeksan vuotta. Hän on konsultoinut niin heprean kielen kuin lääketieteen tuntijoita. Kuoleman jälkeisiä sekunteja hän on pohtinut elämänkumppaninsa kanssa.

En tiedä, mistä kirjoittaminen alkoi, oneiron-sanan keksimisestä, vai jostakin muusta, mutta sen lisäksi, että kirja on kertomus seitsemästä kuolemasta, ennen kaikkea se on ideologisen syömättömyyden ja sitä kautta maailmamme mielettömyyden kuvaus.

Oneironin päähahmoksi nousee väkisinkin amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka vastalauseena elämän petoksille aikoo näännyttää itsensä hengiltä laihduttamalla. Ja tämän hän tekee samalla, kun tutkii juutalaisuuden ja ruuan makaaberia suhdetta.

Muut Lindstedtin sankarit kärsivät hieman tavallisemmista ongelmista.

On juoppo Polina, on syövän runtelema Wlgbis. On huoleton Ulrike ja käytännöllinen hienostorouva Nina. Senegalilainen Maimuna haaveilee mallin töistä ja Rosa Imaculada uudesta sydämestä.

Jokaisen heistä kuolee, niin kuin mekin kuolemme, ja jokaisen heistä on opittava hyväksymään se.

Siihen he tarvitsevat hetkellistä välitilaa ja siihen he tarvitsevat toisiaan.

Ja tässä on Lindstedtin romaanin kauneus ja lohduttavuus, ajassa, joka meillä kaikilla on.

Jos olisin päässyt muuttamaan jotakin, niin Emanuel Swedenborgin pohtimisen olisin jättänyt kokonaan pois. Emanuelin näyt olivat sentään, niin kuin hänestä luennoiva Polina itsekin tietää, pelkkää sairaan mielen houretta.

Seppo Turunen

En olisi uskonut, että tämänkin joskus kirjoitan, mutta ainakin minä nautin siitä, että kirjoittaja osaa pilkuttaa relatiivilauseet niin kuin pitää!

Kirjailija ja tutkija

Laura Lindstedt

Syntyi
vuonna 1976 Kajaanissa.

Esikoisromaani
Sakset (Teos v. 2007) oli Finlandia-palkintoehdokkaana.

Kirjoittanut
myös novelleja, esseitä ja monitaide-esityksiä, joista viimeisin Rosa Imaculadan sydän (2013) yhdisti tanssia, tekstiä ja sydänääniä.

Toimii
Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa ja Kieleke-kollektiivissa.

Viimeistelee
väitöskirjaa kommunikaation ongelmasta ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten tuotannossa.

Oneironin
ulkoasu niin ikään kajaanilaissyntyisen Jussi Karjalaisen käsialaa.

Kommentit

Näytä 10 20 30 40 50 kommenttia sivulla

Jätä kommentti