Nykypäivän huippukiekko vaatii pelaajalta nopeutta sekä jaloista että päästä

Teemu Määttä

Jääkiekko

Nykypäivän kansainvälisessä huippukiekkoilussa yksi vaatimus nousee ylitse muiden: luistinten pitää liikkua riittävän rivakasti. Peli on nopeutunut viime vuosina entisestään, ja kaikesta päätellen kehitys tulee jatkumaan samansuuntaisena.

Verkkaisempien luistelijoiden tie huipulle mutkistuu koko ajan.

Suomen juniorimaajoukkueisiin tehtiin jo useampi vuosi sitten linjaus, että pääsääntöisenä pyrkimyksenä on aktiivinen, hyökkäysvoittoinen pelitapa. Puolustaakin pitää laadukkaasti, mutta se ei tarkoita passiivista peruuttelua tai seisoskelua trap-muodostelmassa keskialueella.

– Nyt mennään eikä meinata, 16-20-vuotiaiden leijonajoukkueiden general manager Kimmo Oikarinen kuvaili käydessään Kajaanissa, entisessä kotikaupungissaan.

Aktiivisen pelitavan myötä luistelumäärä ja fyysinen rasitus otteluiden sisällä kasvavat, mikä edelleen valmistaa yksilöitä kansainvälisen huippukiekon vaatimuksiin. Ihannetilanteessa sama toteutuu myös seurajoukkueissa, joissa nuoret suurimman osan kaudesta viettävät.

Oikarinen sanoo, että 1990-luvun loppupuolella syntyneille on luontevaa porhaltaa kaukalossa niin sanotusti urku auki.

– Suurin osa heistä on persooninakin sellaisia, etteivät he kumartele tai kunnioita turhia. Tässä on selvä ero takavuosiin verrattuna.

Kun vauhti kansainvälisissä kaukaloissa kasvaa, yksilön pitää kyetä peliä edistäviin ratkaisuihin yhä nopeammin ja pienemmässä tilassa. Reagointiaika jää vähiin.

Sulavan luistelun sekä kiekonkäsittely- ja syöttötaidon lisäksi auttaa, jos pääkoppa raksuttaa eli pelikäsitys kukoistaa. Malliesimerkkejä tällaisesta kokonaispaketista ovat Carolina Hurricanesin NHL-hyökkääjä Sebastian Aho ja Dallas Starsin puolustaja Miro Heiskanen.

Nuorten maajoukkueiden valmentajat kokoontuvat yhteen kerran kuukaudessa koko kiekkokauden ajan. Tarkoituksena on jakaa kokemuksia siitä, millaista peli maailmalla on ja keskustella, mitä voittaminen vaatii Suomelta.

– Olemme pieni maa, joten meidän pitää olla valmennuksellisesti muita edellä, Oikarinen painottaa.

Leijonanuorukaiset ovatkin saavuttaneet viime vuosina mainiota menestystä, esimerkkeinä alle 18- ja 20-vuotiaiden miesten maailmanmestaruudet. Samalla Suomi on tuottanut kasvavassa määrin laatupelaajia, mutta jalkaa ei sovi nostaa kaasulta. Oikarisen mukaan liitossa ja seuroissa askarruttaa tällä hetkellä etenkin se, miten lahjakkuudet saisivat arjessa riittävän harjoituksellisen kokonaiskuorman.

– Siinä olemme vähän jäljessä kilpailijamaita.

Oikarinen ottaa esimerkiksi 17-18-vuotiaan kiekkoilijan, jonka peliaika jää Liigassa keskimäärin vain muutamaan minuuttiin ottelua kohden.

– Ei riitä, että sellainen pelaaja käy aamuisin jäällä miesten joukkueen kanssa. On tehtävä ekstraa, sillä fyysisen rasitusmäärän pitäisi olla viikoittain aika tapissa.

Ellei harjoituskuormaa kerry riittävästi, hinta tulee Oikarisen mukaan maksuun pitkissä maajoukkueturnauksissa, joissa pelin tempo ja intensiteetti ovat eri luokkaa kuin kansallisissa sarjoissa. Yksilö kuormittuu sekä fyysisesti että henkisesti.

– Jos taustalla ei ole riittävää treenipohjaa, et yksinkertaisesti jaksa. Ja ellet jaksa, ensin loppuu älykkyys kaukalossa ja jossain vaiheessa myös menestys pelaajana.

Oikarisen mukaan liitto huolehtii, että informaatio kansainvälisen huippukiekon vaatimuksista kulkee ruohonjuuritasolle asti.

– Seurojen arjessa osataan tällä hetkellä tehdä pääsääntöisesti todella hyviä asioita.