REFRRER:path /

Kirjakaammi: Heidät petti kaikki

Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma ja kuvatoimitus Jukka Kukkonen: 1918 WSOY 2018

Suomessa on juhlittu ja muisteltu kaksi vuotta peräkkäin sadan vuoden takaisia tapahtumia. Ensin käsiteltiin itsenäistymiseen johtaneita tapahtumia ja itsenäisyysjulistuksen antamista vuonna 1917 ja viime vuonna sitä seurannutta sisällissotaa ja sen karmeita jälkiselvittelyjä vuonna 1918. Historiantutkijat Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma sekä vanhojen valokuvien parissa elämäntyönsä tehnyt Jukka Kukkonen julkaisivat viime vuonna pätevästi kirjoitetun ja kuvitetun teoksen 1918. Kirjan on kustantanut WSOY. Kyse on poikkeuksellisen hienosta kirjasta, joka murtaa myyttejä ja ajatusluutumia.

Teemu Keskisarja ihmettelee miten huonolla sotataidolla punaiset nousivat kapinaan. Joukkoja johti yksi suomenkielinen upseeri, Venäjän – Japanin sodan luutnantti Ali Aaltonen. Muu päällystö oli tsaarinajan aliupseereita ja sotamiehiä. Kansakoulussa Suomen kartan nähneet känsäkourat ryhtyivät kylmiltään strategeiksi.

Päällystön kokemuksesta kertoo Viipuri – Pietari radasta vastanneen rykmentinkomentaja Matti Sorsan kokemus – työskentely rautateillä jarrumiehenä. Valkoisilla oli 1200 jääkärin lisäksi satoja tsaarinajan upseereita ja skandinaavisia vahvistuksia.

Pätevät kouluttajat kasvattivat taistelujoukkojen tasoeroa. Lopullisen niitin löivät sodassa kouliutuneet saksalaissotilaat, jotka nousivat maihin huhtikuun alussa. Vertailtaessa sisällissodan taistelevia osapuolia, lopputulos ei voinut olla toinen.

Teemu Keskisarja pitää vääränä väitettä vuoden 1918 tapahtumista vaiettuna tabuna. Vuosi 1918 on historiamme tutkituin aihe niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Ns. valkoinen totuus oli valitettavasti ainoa totuus liian pitkään. Suurimman vääryyden kokivat sodan jälkeen teloitetut ja vankileireillä nälkään näännytetyt punaiset.

Heidät petti kaikki, niin Venäjälle paenneet omat johtajat kuin voittajatkin. Vankileirien katastrofi kesti koko kesän ja armeija, senaatti, tynkäeduskunta sekä virkakoneisto olivat siitä vastuussa. Laillisuuden pitkä perinne heitettiin lokaan.

Kai Häggman kirjoittaa sivistyneistön suhtautumisesta sisällissotaan. Sodan alussa rintamalinjan ulkopuolella elämä oli melko tavanomaista, eikä moni edes uskonut sotatilaan. Hämeenlinnassa Arvi A.Karisto arveli vielä helmikuun puolimaissa, että yleinen kansalaissota saattoi olla edessä. Helsingissäkin senaattorit ja porvaripoliitikot kulkivat aluksi kaupungilla ihmettelemässä punakaartin vartijoita. Vasta punakaartin tekemät murhat ja ryöstöt nostattivat kauhua. Häggman kirjoittaa Kariston päiväkirjojen osaltaan todistavan sen, kuinka vähäisen ja väärän tiedon varassa Suomessa elettiin. Perättömät huhut levisivät myös sanomalehtien kautta.

Suomalainen sivistyneistö otti saksalaiset joukot vastaan avosylin. Vähäistä kritiikkiä esitti Karisto, joka kirjoitti saksalaisista venäläisiäkin pahempia varkaita. Kieleen tuli saksalaisperäisestä besorkkauksesta vuonna 1918 ajankohtainen uudissana.

Häggman kirjoittaa, että suomalaisilla kirjailijoilla oli vuonna 1918 ja myöhemminkin taipumusta tanssia suurvallan sotilassaappaan tahtiin. Edes Saksan keisarivallan romahtaminen ei vienyt suomalaisen kulttuuriväen uskoa saksalaisen kulttuurin ylivertaisuuteen. Sokeasta uskosta saksalaisiin jäi muistoksi pölyttymään kustantajan varastoon Kansallisteatterin ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jalmari Hahlin kirjoittama kirjanen Tuleva kuninkaamme.

Markku Kuisma kirjoittaa, että sisällissodassa liike-elämä ryhmittyi valkoisen armeijan taakse. Vaikka maata omistava talonpoikaisto vihasi metsäkapitalistia, vihasi se enemmän sosialismia. Sisällissodassa oli Kuisman mielestä kyse yhteiskunnallisesta kamppailusta.

Valkoinen Suomi oli määräävältä ytimeltään hyväosaisten, oppia saaneiden ja valtaan tottuneiden liitto, punainen Suomi taas köyhän, osattoman ja osaamattoman väestönosan emansipaatiota. Tämä heijastui myös sotaan ja etenkin sen terroritekoihin. Koston, puhdistuksen ja luokkavihan valtavirtaan sisältyi myös voittajien harkittuja ja järjestelmällisiä terroritoimia. Niiden tarkoitus oli juuria kapinaliike ja tukahduttaa työväenliike mieluiten ikiajoiksi.

Sisällissodan jälkeen liike-elämän asema korostui Paasikiven johtamassa senaatissa. Sen kokoonpano heijasti Suomen sisäisiä valtasuhteita, joita ei mitattu vaaleissa. Kun Mannerheim joutui syrjään kesällä 1918, vientiteollisuus tuki häntä. Se tarvitsi markkinoita Englannista ja Ranskasta ja Mannerheim tunsi ne maat. Paasikiven senaatti teki myös kauaskantoisen ratkaisun, kun osti pörssiyhtiö Gutzeitin valtiolle.

Tuosta kaupasta alkoi koko maan teollistajaksi kasvaneiden valtionyhtiöiden rypäs, jota muutamat Suomen viime hallitukset ovat kilvan hävittäneet. Mannerheim palkitsi hyväntekijänsä banaanivaltioiden tapaan. Gösta Serlachius ylennettiin rivimiehestä everstiluutnantiksi ja Rudolf Walden luutnantista kenraalimajuriksi. Kuisma kertoo myös länsivaltojen Helsinkiin asettamasta ulkomaankaupan valvontakomissiosta, joka poistui maasta vasta kesällä 1919, kun markkinat länteen lopullisesti avautuivat.

Kirja 1918 sisältää uutta tietoa ja uusia näkökulmia koko vuoden 1918 tapahtumiin Suomessa. Teoksen asiantuntevia kirjoituksia tukee mainiosti Jukka Kukkosen kokoama ainutlaatuinen kuvameteriaali. Kannattaa tutustua.

JUHA PIKKARAINEN

Uutta tietoa, uusia näkökulmia.