REFRRER:path /
Antero Heikkisen arkisto
Kuhmon Kivan hiihtäjiin kuulunut opettaja Frans Heikkinen kuvattuna Salpausselän kisoissa.

Frans Heikkisen olympiamatka Saksaan vuonna 1936

Ensimmäinen: Frans Heikkinen on ensimmäinen kilpaurallaan myös Kuhmon Kivaa edustanut olympiahiihtäjä.

Kaksi kainuulaista hiihtäjää Frans Heikkinen ja Kalle Heikkinen osallistuivat vuonna 1936 talviolympialaisiin Garmischin ja Partenkirchenin muodostamassa pienessä kaksoiskylässä Saksan Baijerissa. Molemmat Heikkiset olivat lähtöisin Paltamon Uuralta, mutta eivät olleet keskenään lähisukulaisia. Kallen tie oli vienyt pois Kainuusta, kun taas Frans toimi koko elämänsä Kainuussa, viimeiset vuotensa Kuhmossa.

Olympialaisten aikaan Frans Heikkinen edusti Kainuun Hiihtoseuraa, johon oli koottu maakunnan parhaat hiihtäjät. Kuhmoon siirryttyään hän edusti Kuhmon Kivaa jo helmikuussa 1937 SM-hiihdoissa Kajaanissa.

Tarkkaan sanoen Frans Heikkinen siis on ensimmäinen kilpaurallaan myös Kuhmon Kivaa edustanut olympiahiihtäjä.

Seuraavassa kerron Fransin kokemuksia ja mietteitä olympialaisista hänen sieltä lähettämiensä kirjeiden ja siellä sekä kisojen jälkeen kotimaassa laatimiensa muistiinpanojen pohjalta.

Kisapuitteet

Vuonna 1936 järjestettiin sekä talvi- että kesäolympialaiset Saksassa, viime mainitut Berliinissä. Erityisesti kesäolympialaisten osalta Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler oli asettanut suuria menestyspaineita saksalaisille urheilijoille.

Talviolympialaiset, joiden perinne oli alkanut vasta vuonna 1924, olivat vielä suhteellisen vaatimaton tapahtuma, jos mittapuuksi otetaan vaikkapa Sotshin olympialaiset vuonna 2014.

Garmisch-Partenkirchenissä kilpailtiin vain neljässä urheilumuodossa yhteensä 17 lajissa, kun taas vuonna 2014 lajeja oli 15 ja kilpailuja miltei sata.

Vuoden 1936 kisoihin osallistui 566 miestä ja 80 naista yhteensä 28 kansakunnasta, kun taas vuonna 2014 kansakuntia oli kolminkertainen määrä ja osanottajia runsaat 2800. Osallistumisen alueelliset painopisteet – Eurooppa ja Pohjois-Amerikka – ovat kyllä pysyneet koko ajan samoina.

Totuttelua

Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaiset järjestettiin 7.2. – 23.2. 1936. Frans Heikkinen kirjoitti 3.2. muistiinpanoja pieneen lehtiöön:

“Tänään taas sataa vettä. Kallen (Heikkinen) ja Pekka Niemen kanssa teimme harjoituslenkin Eekbanderille. Siellä on matkailumaja ja se on 1300 m korkeudessa. Alhaalla satoi lähtiessämme kovasti vettä. Ylhäällä n. 1100 m korkeudessa se tuli jo lumena. Kelivaihtelu oli siis hyvin huomattava, mutta hädin tuskin sentään tervalla toimeen tulimme ylhäälläkin. Selvästi huomasi myöskin eron lumessa. Sinne noustessa tuntui ilma käyvän vähäksi, vaikka kuinka sitä ahmisi. Olemme siinä uskossa, että ilmastoon tottuminen täällä vaatii jonkun päivän, vaikka on puhuttu, ettei tämän vertainen korkeusero kuin Suomen ja Garmischin vaikuttaisi mitään. Useammalla pojalla on ollut pientä pääkipua ja olo muutenkin tuntuu kuin: ollakko vai ei olla. Sairaaksi tai edes pahoinvoivaksi ei ole kukaan tullut.“

Mäessä

Sitten Frans esittää melko tarkan kuvauksen 2.2. käydystä mäkikilpailusta, jonka voitti norjalainen Birger Ruud. Paras suomalainen Lauri Valonen oli yhdestoista.

“Valosen hypyt olivat: 73 ja 69 m. ja aika lailla varmoja, vaikka Lapra hyppäsikin tänä talvena ensi kerran mäestä. Valoselta halkesi pienemmässä mäessä edell. päivänä suksi ja ei voinut harjoitella ennen kilpailua.”

Yhteenvetona Frans toteaa kilpailusta: “Täytyi huomata, että meikäläisten hyppääminen ei ollut yhtä varmaa kuin etupäähän sijoittuneilla, mutta hehän eivät ole vielä harjoitelleetkaan tässä mäessä juuri ensinkään. Eivätkä he ole voineet tehdä vastaavanlaista harjoitusta kotimaassaankaan. Kun nyt äkkiä tuodaan tällaiseen mäkeen, niin ymmärrettävistä syistä pyrkii arkuus mieleen, joka vaikuttaa tietenkin etupäässä hypyn kauneuteen. Esim. (E.) Pällin toisessa hypyssä oli kaunis etunoja, mutta aivan alastulon edellä suoristautui hän ja kaatui. Ei kai uskaltanut säilyttää nojaa loppuun asti. Mäki ei vaikuta isolta sen takia, kun se on näin jylhässä maastossa. Vauhdinottolava ei ole kovin korkea ja näyttää se varta vastaan todellista pienemmältä. Pienemmässä mäessä on aivan luonnon vauhti. Näitten lisäksi on täällä vielä muitakin luonnon mäkiä, joissa tehdään aina 50–60 m hyppyjä. Väkeä oli hyppyrimäellä ihmeteltävän runsaasti. Kaupunki onkin saanut ja saa vielä edelleenkin kisojen ajan koko maailman huomion osakseen. Kukapa muuten olisi suurtakaan huomiota kiinnittänyt tällaiseen pikkukylään, vaikka tämä onkin matkailupaikkana aika lailla käytetty. Jokseenkin varmaa on, että parin viikon perästä tämä paikka saa painua jotakuinkin unhoon. Niin – katoavaista on maailman kunnia.”

Hiihdon odotusta

Vaimolleen Frans lähetti ensimmäisen kirjeensä 3.2. Otan siitä olympialaisia koskevat osat:

“ Eilen illalla olimme (Juho) Hillon (joukkueenjohtaja) mukana tutustumassa paikkoihin. Sieltä kirjoitimme vanhoille hiihtäjäveteraaneille y.m. tutuille kortteja, joihin panimme nimemme jokainen alle.

Täällä sataa vain vettä. Lumi on vähentynyt arveluttavasti. Nyt on hiukan kylmempi ilma. Luntakin näyttelee vähän. Kilpailuihin on vielä aikaa toista viikkoa, joihin mennessä ehtii sataa luntakin, jos niikseen rupee. Sitä tulee täällä kuulemma äkkiä toisinaan. On sangen luultavaa, etten joudu hiihtämään ensinkään. Se on minulle aivan yhdentekevä. … 4.2. Taas nukutti hyvin. Varmaan tämä ilmasto vaikuttaa sen, että olen uneliaampi ollut täällä kuin kotona. Nyt sataa myöskin lunta ja se tuntuu mieluiselta.”

Vaikka aluksi oli epävarmaa, hiihtäisikö Frans lainkaan, muiden kisojen katselu sai kuitenkin jäädä, kuten hän kirjoitti vaimolleen 8.2. 1936 klo 6. 45:

“ Herään nyt tavallista aikaisemmin. Täällä on hyvin nukuttanut. Tähän asti olen nukkunut joka aamu 8:aan. Ilmasto kait sen on vaikuttanut. … Me elämme täällä jokseenkin säkki päässä. … Meidän näet ei passaa paljon töllistellä ulkona katsomassa kilpailuja. Käymme vain lenkeillä pikaisesti ja sillä hyvä. Torstaina oli avajaiset. Niistä saat lukea lehdistä ennen kuin tämä saapuu. Näkipähän siellä (Adolf) Hitlerin. Näytti paljon vanhemmalta mieheltä kuin kuvissa. Aikalailla totinen naama näytti olevan. Asema on kai jättänyt leimansa. Näinä päivinä on ohjelmassa syöksy- ja slalomhiihto sekä jääkiekkoilukilpailuja. Teki mieleni eilen mennä katsomaan sitä syöksyhiihtoa, jossa mutkainen, kuoppainen ja jyrkkä n. 5 km pitkä lasku tullaan alas 5 minuutissa. Siinä kysytään jo erinomaista taitoa. Naisetkin ovat kilpailleet samalla radalla. Ovat ne hurjia flikkoja. Nuo naisosanottajat vaikuttavat ylipäänsä miehimyksiltä. Eivät ne taitaisi ketään kovin hemaista. Eiköhän tuo harrastelu naisille riittäisi.”

Alppihiihto oli ensi kertaa olympialaisten ohjelmassa Garmisch-Partenkirchenissä, ja sekä miehet että naiset kilpailivat alppiyhdistetyssä, jonka muodostivat syöksylasku ja pujottelu.

Arvioitaessa Fransin suhtautumista naisten “syöksy- ja slalomhiihtoon” on syytä muistaa, että hän kirjoitti siitä vaimolleen, joka lisäksi oli parhaillaan raskaana. Nämä seikat ovat varmaankin vaikuttaneet sanavalintoihin.. Ylipäätään oli suhtautuminen naisten kilpaurheiluun vielä melko torjuva. Tätä kuvastaa esimerkiksi se, että murtomaahiihdossa naiset saivat oikeuden osallistua olympialaisiin vasta Oslossa vuonna 1952.

Menestys ja katastrofi

Murtomaahiihtojen alku näytti Suomen kannalta lupaavalta, kun Kalle Jalkanen varmisti loistavalla hiihdolla 4 x 10 km:n viestikullan kuuden sekunnin turvin ennen Norjaa. Frans lähetti 11.2. vaimolleen kirjekortin:

“Eilen oli suomalaisten päivä. Kuulitte kai (radiosta), miten jännittävää oli. Huomenna on taas tärkeä päivä. Toivotaan parasta. Minussa on nyt oikea hevosnuha. Avajaisista sain, kun siellä jouduimme seisomaan pari tuntia lumipyryssä. Ei ole näköjään tuuria. Luultavasti hiihdän 50 km, jos henki vähänkin läpi kulkee ja keli on tarpeeksi ‘huono’ minulle.”

‘Huominen’ oli odotuksiin nähden pettymys, kun 17 km:ltä tuli ‘vain’ pronssia (Pekka Niemi). Ja sitten seurasi todellinen ‘katastrofi’. Maratonmatkasta eli 50 km:n hiihdosta tuli ruotsalaisten näytös, sillä he veivät kaikki mitalit ja vielä neljäskin mies oli länsinaapurista. Klaes Karppinen oli viides, Frans Heikkinen seitsemäs, Pekka Niemi kahdeksas ja Kalle Heikkinen 14:s. Ruotsalaiset olivat antaneet ‘myrskyvaroituksen’ jo talvella 1935, kun ruotsalaishiihtäjä oli voittanut maratonmatkan ensi kertaa sekä Salpausselällä että Puijolla. Frans oli ollut Salpausselällä toinen.

Frans kirjoitti 15.2., “toisena surun päivänä”, vaimolleen:

“Nyt on se jännitys lauennut. Voitettiin ensin ja iloittiin itsemme löyhkeiksi, vaikka olemmehan suomalaisia. Tämä ilo tiesi 2 perusteellista pettymystä. Mieliala on täällä matalalla, varsinkin johtajilla. Päin helvettiä on menossa koko hiihtohomma Suomessa. … Enkä itse olekaan kiukkuinen, kirjoitin toisten puolesta. Varamiehenä täytin toiveet täydellisesti. Tein parastani, suorastaan sisuttelin, enkä riittänyt – Mitäpä siihen olisi lisättävää. …”

Frans jatkoi kirjettään 16.2:

“Sängyssä kirjoittelen. Tänä päivänä vasta ensi kerran pääsen seuraamaan kilpailua. Kaikki on kuitenkin pian lopussa. Tänä päivänä nähdään täällä valtavin yleisöjoukko. Kukahan tuonne stadionille oikeastaan sopii. Näyttää tulevan jälleen kaunis päivä. Merkillisen lämmintä on talvellakin täällä. Vuorilla voi hiihtää avopäin ja tyynisuojissa ottaa auringonkylpyjä.” – Arvioiden mukaan yleisömäärä oli kisojen päätöspäivänä noussut jopa puoleen miljoonaan henkeen.

Tappion taustaa

Hiihtourheilun johtoasemaa tavoitelleessa Suomessa pari mitalia hiihdossa oli järkytys. Frans Heikkinen paneutui erittelemään tilannetta perusteellisesti. Seuraavat päiväämättömät muistiinpanot on mitä todennäköisimmin laadittu Garmischissa. Selvyyden vuoksi olen jakanut pieneen lehtiöön kirjoitetun tekstin kappaleisiin:

“Ruotsalaisten suoritus 50:llä oli loistava täysosuma. Ilman lainausmerkkejä heille tunnustus. Suomalaisia hiihtäjiä ja ennen kaikkea Suomen kansaa ei ole ehkä pitkiin aikoihin näin perusteellisesti yllätetty. Viime talvena saimme omalla maakamarallamme selkäämme kerta toisensa perästä varsin nöyryyttävästi. Luultiin tämän tietävän hyvää olympialaisvuotta. Valmistauduttiin kaikin käytettävissä olevin keinoin tämän talven olympialaisia varten. Puhallettiin yhteen hiileen ja saatiin se hehkumaan. Näytti, että on vain yksi tahto, yksi pyrkimys voittoon.

Yksimielisyys on voimaa. Niinhän se onkin. Mielestäni tässä yhteishengen rummutuksessa mentiin tällä kertaa liian pitkälle, niin pitkälle, että jouduttiin haaveellisuuden poluille. Terve arvostelukyky, jota hiihtourheilussa, erittäinkin voiteluasioissa tarvitaan, sumeni. Nyt herättiin ensin 18 km hiihdossa ja lopullisesti 50 km hiihdossa meille raskaaseen todellisuuteen. Todellisuus aina kirkastaa kestävän ja polttaa tuhkaksi kestämättömän. Kunpa tämä herääminen vihdoinkin saisi näin tehdä. Kunpa nyt ei enää ryhdyttäisi pönkittämään pilvilinnoja, vaan alettaisiin rakentaminen alusta ja kestävälle perustalle. Silloin voimme toivoa joskus tulevaisuudessa myöskin olympialaisvoittoa tosimielessä

Yksimielisyys on voimaa, kun se on todellista yksimielisyyttä, siis ollaan yksimielisiä voitontahdossa. Voittoa tavoteltaessa on käytettävä vain parhaita keinoja. Parhaitten keinojen esille saamiseksi tarvitaan vapaata, itsenäistä ajattelua, muutoin joudutaan virran mukaan, jonka suunnan määrää kulloinkin suurinta suuta käyttänyt. Tällä kertaa, jos koskaan, luultiin joukkoamme yhtenäiseksi ja lujaksi. Yksinpä voidelaatuihinkin nähden pidettiin sitä yhtenäisenä. Tuo saman viitan alle kerääminen oli heikkoutemme. Kaikki eivät voineet ajatella samalla tavalla. Miehiltä riistettiin kuitenkin osa itsenäisestä harkintavapaudesta sillä toimenpiteellä, että rasvamestari (Esa Rossi) oli mukana. En tahdo pienimmälläkään nyrjäyksellä vierittää kiveä hänen niskoilleen, vaan puhun asian periaatteellisesta puolesta. Ajatellaan esim. seuraavanlaista tapausta: Mies päättää lujasti että hän voitelee itse sukset. Kilpailujännitys hiillyttää miehen hehkumapisteeseen. Vastuu painaa hartioita. On käytävä taistelu sielussaan, otanko vastaan tämän ‘maljan’ vai saanko olla sen juomatta. Hyvät hermot omaava kilpailija aina voittaa tuon kilpailua edellä käyvän sielullisen taistelun, kun tietää, että sitä ei voiteta kiertämällä, vaan kohti käymällä.”

Voitelun nouseminen silmätikuksi tappion hetkellä on tietenkin ollut hiihdossa aina yleinen käytäntö.

Garmisch-Partenkirchenin osalta tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että rasvamestarin mukana olo Suomen joukkueessa oli vielä melko tuore asia. Hän oli Kiva-suksivoiteestaan tunnettu tehtailija Esa Rossi, jolla oli todella vahva asema voidevalinnoissa.

Rossi oli avustanut jo pitkään taloudellisesti esimerkiksi Kalle Jalkasen harjoittelua ja hankkinut Hiihtoliitolta erityisaseman voiteilleen sekä luvan toimia rasvamestarina.

Viestivoiton jälkeen Rossi mainosti sitä Jalkasen ja “Kivan” yhteisenä aikaansaannoksena. Mutta tappion hetkellä rasvamestarin olo taisi olla hieman tukalampi!

Valmennus puntarissa

Ruotsalaisille kärsitty tappio askarrutti Frans Heikkistä kisojen jälkeenkin. Hän eritteli näet tappion syitä kotimaassakin laadituissa muistiinpanoissa. Niissä ei ole päiväystä, mutta ilmaus “tänä talvena” vihjaa että ne on laadittu kevättalvella 1936. Paneutumatta yksityiskohtiin, joista osa toistaa edellä mainittuja seikkoja, totean niistä tässä vain pääkohdat.

Frans löysi parannettavaa suomalaisesta hiihtotyylistä, jolle oli ominaista “pitkä veto”. Siinä oli menty liiallisuuksiin. “Ylenmääräisen pitkäksi venytetty hiihtoaskel kuluttaa huomattavasti nopeammin voimia kuin lyhyempi ja irtonaisempi askel.” Edelleen kirjoittaja korosti, että käytännön lisäksi oli otettava tueksi Tahkon eli Lauri Pihkalan kaltaisten teoreetikkojen esittämiä näkökohtia. Kenenkään ihmisen elämä ei näet riittäisi kokeilemaan kaikkea käytännössä. Suomalaiset hiihtäjät myös harjoittelivat alkutalvesta liian lujavauhtisilla lenkeillä. “Liian yksipuolisesti kiinnitetään huomio kestävyyden hankkimiseen, jota sitä paitsi ei saavutetakaan vauhdilla, vaan matkalla.” Vauhtilenkkejä oli tehtävä säästeliäästi, “jotta hiihtoon säilyy halu”. Frans korosti, että “hiihdon täytyy tuntua ainakin 40 km 50 km:stä hyvältä, ennen kuin se hyvin menee. Loppukilometreillä voi se n.s. suomalainen sisu tehdä ihmeitä.”

Garmischissa Frans Heikkinen oli kuullut ruotsalaisilta hiihtäjiltä, että suomalaiset olivat heidän mielestään tulleet kisapaikalle “kaikkein sopimattomimpaan aikaan”. Yksi naapurimaan hiihtäjä oli sanonut olleensa perillä saman ajan kuin suomalaisetkin. Ennen kilpailua hän oli ollut “niin väsynyt ja haluton hiihtoon, että sanoi olleensa suorastaan toivoton”.

Frans palasi vielä myöskin voitelukysymykseen ja korosti jokaisen hiihtäjän oman arvion tärkeyttä.

“En epäile yhtään, etteikö rasvamestarimme olisi suksirasvoista ja suksien voitelusta perillä. Epäilen vain sitä, että voiko löytyä koskaan sellaista rasvamestaria, joka voisi toimittaa jokaiselle kilpailijalle suksien voitelun paremmin kuin itse kilpailija. Alan uskoa siihen, että miehen, joka voi voidella konstikkaalla kelillä sukset hyvään kuntoon kilpailua varten, on täytynyt ja viel&au

Kommentit

Näytä 10 20 30 40 50 kommenttia sivulla

Jätä kommentti



Taustaa

Frans Heikkinen syntyi Paltamossa viljelijäperheeseen 23.4. 1906 eli hän oli olympialaisten aikaan miltei 30 vuoden ikäinen.

Niin Fransin vanhempi veli Lauri kuin myös nuoremmat veljet Jaakko ja Esko sekä sisar Eeva kunnostautuivat hiihtäjinä.

Frans valmistui vuonna 1930 kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaarista ja toimi opettajana Sotkamossa. Siellä hän avioitui kansakoulunopettaja Hilppa Liisa Iivosen kanssa.

Syksyllä 1936 eli heti olympialaisten jälkeen pariskunta siirtyi opettajiksi Kuhmon Koskenmäen koululle.

Frans Heikkinen kuoli aivoverenvuodon seurauksena jatkosodan aikana lokakuussa 1943.