Koti-Kajaani

Valtuustosta viisaita: Kun itse en enää jaksa...

Vietämme vanhustenviikkoa. Vanhus, ikäihminen, seniori, elämää nähnyt.

Olen itse kasvanut maalaistalossa, jossa vanhukset olivat matkassa loppuun asti. Kylässä, heinäpellolla, marjassa, niin kauan kuin jalat kantoi. Ehkä tässä löytyy syy, miksi vanhukset eivät maanneet sängyn pohjalla vuosia. Liike on lääkettä.

Olen aina arvostanut iän tuomaa kokemusta. Mummoni opetti minulle paljon keittiön salaisia juttuja. Samoin äitini, muutama vuosi sitten kutsui tyttäreni ja miniäni ruisleivän leipomisoppiin. Näitä taitoja emme saa hukata.

Mummot ja papat olivat ihania, suojelivat kainalossaan jopa ukkosilmalla.

Olen saanut viimeisen kahden viikon aikana kolme yhteydenottoa koskien ikä-ihmisiä. Kotona yksin asuva vanhus ja kaksi olivat nuorempia, jotka olivat huolissaan omista vanhemmistaan. Toinen oli jo menettänyt isänsä, toisella oli äiti hoitokodissa.

Iäkäs naisihminen kertoi, kuinka hän oli huolissaan tulevasta. Juuri ja juuri pystyy kotona asumaan. Koti on kaukana kaikesta. Hän oli hyvin terävä ja sanoi nykyhallituksen rakentelevan hallintohimmeleitä ja itse hoito jää sivuseikaksi.

Neuvoin häntä miettimään omaa edunvalvojaa, henkilöä, joka viime kädessä päättää ja huolehtii avun hankkimisesta, kun itsellä ei voimat enää riitä. Henkilö, johon voit luottaa. Kotipalvelun numeron myös annoin valmiiksi.

Nuori nainen kertoi isänsä menehtyneen hoitokodissa, joka oli kunnallinen paikka. Ne epäkohdat, joita hän kertoi, olivat selkeitä laiminlyöntejä. Isän kipulääkityksestä ei huolehdittu, peseytyminen oli satunnaista. Tytär kertoi, kuinka paha mieli hänelle on jäänyt, kun ei pystynyt itse valvomaan isän hoitoa. Tietoja kuolemaan johtavista syistä ei kunnolla kerrottu. Koronan vuoksi ei päässyt edes katsomaan.

Mielestäni se viimeinen tapaaminen pitäisi järjestää, koronasta huolimatta. Ajatus isän viimeisistä tuskaisista päivistä kalvaa mieltä pitkään. Hoitajamitoitus tulee olla kohdallaan. Uuden vanhusstrategian aika on nyt, myös kotikaupungissani Kajaanissa.

Oma äitini on vielä olemassa. Se on minulle yksi elämän suurimmista lahjoista. Positiivinen, elämälle kiitollinen vanhus, sellainen vanhuus pitäisi kaikilla olla. Joka päivä olemme yhteydessä.

Me ihmiset koemme lapsuuden, nuoruuden, elämän ruuhkavuodet, mutta kaikille ei ole suotu mahdollisuutta nähdä virkeää vanhuutta. Nähdä pienten lastenlapsien syntyvän, kasvavan. Heidän hoitoon osallistuminen on suuri luottamus. Isovanhemmuus saa ainakin minut hymyilemään. Niin paljon muistoja heistä karttuu elämän virrassa.

Olen vaatinut itseltäni kasvatustyössä, että pystyisin siirtämään lapsiini vanhempien kunnioituksen, Se on tietynlainen perintö, joka tulee antaa seuraavalle sukupolvelle. Toivon, että tämä muistetaan myös opetussuunnitelmaa tehtäessä. Pidetään heistä huolta, jotka eivät enää itse siihen pysty. Jospa meistäkin joku huolehtii, kun se aika tulee.

Hyvää vanhustenviikkoa kaikille ikäihmisille!

Kirjoittaja on Kajaanin kaupunginvaltuutettu.