Kotimaa

Näkökulma: Hallituspohjasta alkoi heti raju suunsoitto – Ex-ministeri Paavo Arhinmäen purkaus halventaa äänestäjiä, mutta vihan voimalla vasemmisto tuskin vahvistuu

Oikeistonelikon valitseminen hallitusneuvotteluihin teroitti heti laitavasemmiston leimakirveet. Puoluepukarien kannattaisi muistaa, että vihaisista sanoista on lyhyt matka vihaisiin tekoihin. Siitä on Suomessa riittävästi karvaita kokemuksia.

Jalkapallohuliganismista oppinsa ammentanut Helsingin apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas.) näki mahdollisuutensa päästä pitkästä aikaa julkisuuteen patistaessaan ihmisiä vastustamaan ”Suomen historian oikeistolaisinta hallitusta”, "sysimustaa oikeistohallitusta", jossa istuvat myös ”perusrasistit”.

Entinen Suomen kulttuuri- ja urheiluministeri komensi Facebookissa punakomissaarin tavoin kansaa vastarintaan "niin kaduilla kuin kabineteissa" oikeistohallitusta vastaan – vaikka Suomessa ei edes vielä ole oikeistohallitusta.

Arhinmäen some-provokaatio tuskin ansaitsisi enempää julkisuutta, ellei se olisi tullut entiseltä ministeriltä ja Suomen pääkaupungin apulaispormestarin huonekorkeuksista.

Samanlaista dystopiaa, tuomiopäivän maalailuja, on etenkin sosiaalinen media ollut pullollaan sen jälkeen, kun hallituksenmuodostaja Petteri Orpo (kok.) ja hallituksen koko nelikko astuivat julkisuuteen torstaina. Vaaleissa toiseksi tulleen perussuomalaisten hallitusvastuu näkyy närästävän aivan erityisesti.

Nyt olisi hyvä suomalaisten rauhoittua ja keskittyä kevääseen.

Vihaiset sanat voivat edeltää vihatekoja

Aikana, jolloin julkisessa sanankäytössä painotetaan sanan vastuuta ja eri ihmisryhmien sekä ehkä jopa erilaisten poliittisten näkemysten kunnioittamista, vasemmistoliiton entisen puheenjohtajan purkaus on kuin synkkä muistuma Suomen veljesvihan historiasta.

Veljesvihan rakentamisesta on kirjoittanut oivallisen väitöskirjan 1900-luvun suomalaista työväenliikettä tutkinut Jari Ehrnrooth. Työväen agitaattorit toimivat Ehrnroothin mukaan "sanan vallassa, vihan voimalla" ja valmistivat maaperää siihen, mitä tapahtui 1918. Suomen sosialidemokraattinen puolue teki lopulta aseellisen vallankaappauksen ja Väinö Tannerin kaltaiset maltilliset sosialistit siirtyivät syrjään.

Onneksi Suomi on kypsynyt sisällissodasta maailmanluokan demokratiaksi reilun sadan vuoden itsenäisyytensä aikana. Ehkä juuri siksi sadan vuoden takaista, populistista luokkavihaa puhkuvat sanat pistävät ikävinä silmään tänä aikana, jolloin helpoilla vastauksilla voidaan kääntää vaikeat asiat vain huonommiksi.

Puolueiden kärkikastin kannattaisi miettiä omaa kielenkäyttöään eikä lietsoa epäsopua ihmisten välillä megafoni kädessä. Jokaisessa puolueessa kun on omat ärripurrinsa.

Myös oppositioon mahdollisesti nyt päätyvissä puolueissa olisi syytä muistaa, että keskinäisen vihan lietsontaa Suomi nyt vähiten kaipaa.

Sanat ovat tekoja, jotka voivat pahimmillaan leimahtaa jonkun päässä jopa väkivaltaiseksi raivoksi. Vastuulliset sanankäytön ammattilaiset tietävät, että sananvapauteen kuuluu myös sanan vastuu.

Kansanvaltaa kuuluu kunnioittaa, ei halventaa

Muiden hallituspuolueiden lyttäämisen lisäksi Helsingin apulaispormestari tulee leimanneeksi 620 981 suomalaista rotuvihaisiksi hylkiöiksi. On syytä palauttaa mieleen, että perussuomalaiset sai vapaissa vaaleissa 20,1 prosenttia äänistä, kun vasemmistoliittoa äänesti 218 430 kansalaista. Se toi 7,1 prosentin kannatuksen.

Itse tunnen koko koko joukon tavallisia perussuomalaisia, jotka eivät todellakaan ansaitse Suomen pääkaupungin apulaispormestarin avointa halveksuntaa. Suoraan sanottuna se on vastenmielistä hänen asemassaan istuvalta mieheltä.

Toimivassa demokratiassa hallituksen muodostavat ne, jotka saavat siihen suomalaisilta suurimman hyväksynnän eli eniten ääniä. Välillä voittaa oikeisto, ehkä seuraavissa vaaleissa taas jo vasemmisto. Kansanvaltaan kuuluvat korjausliikkeet, jollaisen puolesta suomalaiset nyt mitä ilmeisimmin vaaleissa äänestivät.

Kärjistyksistään ja provokaatioistaan tunnettu perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho vastasi Arhinmäen purkaukseen ja kehotti Facebook-viestissään poliisia tarkkuuteen ja pitämään eduskuntatalon ja Säätytalon kulmia silmillä, ”jotta Capitolin tapahtumat eivät toistu Helsingissä”.

Tuskin Suomessa nyt sentään laitavasemmisto vyöryisi Säätytalon hallitusneuvotteluihin, kuten presidentti Donald Trumpin lietsomat onnettomat amerikkalaiset tammikuussa 2021.

Ärsyttämiseen ei pitäisi vastata ärsyyntymällä.

Maltillista sosiaalidemokratiaa edustaneella presidentti Mauno Koivistolla (1923–2017) olikin ohje, joka sopii poikkeuksellisten sähköisten vaalien jälkeiseen aikaan paremmin kuin pitkään aikaan: Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.

Ottaisitte mallia Kallista

Rakentavamman esimerkin tarjosi torstaina eduskunnan valtiosalissa keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eeva Kalli, joka painotti sitä, että uudelle hallitukselle on annettava mahdollisuus aloittaa työnsä ennen kuin sitä aletaan haukkua.

Samaa korostaa keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko, joka kertoo Suomenmaassa arvostelevansa tulevan hallituksen politiikkaa "sen sisällön ja arvovalintojen kautta, en sen perusteella kuka sitä tekee".

Eihän ihmisiäkään pidä lajitella ja luokitella naamansa perusteella. Sellaiselle menettelylle on jopa oma r-alkuinen sanansa.

Puolueiden ja niiden aktivistien kannattaisi muistaa, että vaaleissa nähtiin sekin, että repivä riitely ei välttämättä tuo ääniä, mutta sovinnollisuutta sen sijaan arvostetaan laajalti.

Vappu on poliittisen työväenliikkeen juhlaa, ja syntymässä oleva oikeistohallitus kieltämättä tarjoaa sytykettä ja inspiraatiota vappupuheisiin. Hyvä niin. Vappuna vastuu siirtyy myös herkästi puhujalta kuulijalle: jaettiinhan meillä muutama vuosi takaperin politiikan vappusatasiakin.

Se menee silti liiallisuuksiin, että poliittisilla agitaattoreilla näyttää olevan suuri kiusaus murhata hallitus jo kehtoonsa.

Vaikka lujille ottaakin, kansanvaltaa olisi syytä kunnioittaa edes sen verran, että antaisi vaalit voittaneille puolueille mahdollisuuden rakentaa yhteisen ohjelmansa. Sen jälkeen, kun ohjelma muuttuu sanoista teoiksi, on myös tarkan arvioinnin, vaikeiden kysymysten ja tiukan kritiikin aika.

Myös se kuuluu olennaisesti demokratiaan.

Kirjoittaja on Lännen Median toimittaja.