Koti-Kajaani

Ka niin!: Tarinat sodasta jäävät elämään sukupolvelta toiselle kerrottuna

Kun olin pikkutyttö, luulin oman isäni olleen sodassa ihan oikeasti. Niin paljon olin kuullut isän puhuvan sotajuttuja ja laulavan "Taistojen tiellä.." Isä luki koko ajan sota-aiheisia kirjoja.

Kesälomareissujen reitti vei monesti Salpalinjan reittiä mukaillen. Meillä lapsilla oli leikeissä mukana Kuhmon Kilpelänkankaalta löytynyt sotilaskypärä. Jouluksi isälle ostettiin uusin Lehväslaihon, Palasteen tai Tikkasen sotakirja.

Kyläpaikoissa sodan käyneet veteraanit muistelivat isälle sotakokemuksiaan ja isähän olisi kuunnellut tuntitolkulla. Vähän myöhemmin teini-iässä tajusin, ettei isä ole voinut olla sodassa, hänhän oli syntynyt Talvisodan aattona syyskuussa 1939!

Isä on siis etsinyt omaa sodassa kaatunutta isäänsä koko elämänsä ajan sotakirjoista ja taistelupaikkoja koluamalla. Vuolijoella syntynyt Jaakko-isoisäni astui miinaan Rukajärvellä Ontajärven kylässä jatkosodan taisteluissa – isäni oli tuolloin vain kolmevuotias. Mummoni joutui menemään Vuolijoen kirkolle tunnistamaan ukkini jäännökset.

Ukki sai viimeisen lepopaikkansa Vuolijoen kirkon sankarihautausmaalta. Nuoren avioparin yhteinen elämä päättyi kuolemaan ja alaikäiset lapset jäivät isättömiksi. Isä lähetettiin myös pikkuveljen kanssa Ruotsiin sotalapseksi – takaisin tullessaan eivät osanneet kunnolla suomenkieltä ja kiukuttelivat kotona, kun kukaan ei puhunut ruotsia.

Isä oli aina kiitollinen ruotsalaisille, että saivat kodin hädän keskellä – saihan siellä piiskaakin, mutta samalla tavalla sai kotonakin. Ruotsin koti tarjosi ruokaa ja leluja yllin kyllin.

"Myös vielä minun 1990-luvulla syntynyt tyttäreni on oppinut nämä tarinat, mutta miten käy seuraavan sukupolven?"

Tähän sodan tarinaan olen myös minä kasvanut, vaikken ole sotaa itse koskaan kokenut. Myös vielä minun 1990-luvulla syntynyt tyttäreni on oppinut nämä tarinat, mutta miten käy seuraavan sukupolven?

Sota on taas Euroopassa ja koskettaa myös meidän elämää täällä Pohjolassa. Isovanhempieni ja isäni tarina toistuu tuhansia kertoja ihan tänä päivänä: miehet kaatuvat rintamalla, äidit ja lapset lähetetään sotaa pakoon yli rajojen, mutta Ukrainan sota on vaatinut jo liian monen isän, äidin ja lapsen hengen.

Näin Talvisodan loppumisen muistopäivänä voi vain toivoa, ettei meidän tarvitse kokea enää sodan kauheuksia. Suomi on ollut hyvä ja turvallinen maa elää koko minun elinaikani – nytkö rauhan aika loppuu? Viimeksi tunsin vastaavanlaista globaalia sodan pelkoa, kun koulupäivän aikana kuulin Puolaan julistetun sotatilan – tämä taisi olla vuonna 1981 Solidaarisuusliikkeen noustua vastustamaan kommunistista hallintoa.

Sanoin aikoinaan tyttärelleni, että jos joskus tulee joku kriisiaika, lähde tulemaan Vuolijoen mökille missä oletkin, siellä on ainakin kaivo ja polttopuita. En tiedä, onko Oulujärven rannallakaan turvallista, jos maailmanlaajuinen palo leviää?

Tämmöisiä sitä pieni ihminen miettii – sota ahdistaa ja pelottaa, ei sille voi mitään. Eikä ole helppo tehtävä niillä, jotka ohjaavat Suomi-nimistä valtiota näinä aikoina – toivottavasti rauha saadaan pian Eurooppaan!

Kirjoittaja on matkailun ja kulttuurin sekatyöläinen.