Viihde

Sanojen jälkeen katoaa ihminen – Pekka Eronen kirjoittaa kolumnissaan riipaisevasti isänsä sairastumisesta samaan tautiin kuin Alice illan elokuvassa

Kun Yle takavuosina esitti lauantaisin Englannin liigaa, meillä oli samaan aikaan talon saunavuoro. Mitään kotivideoita ei ollut, mutta keksimme isän kanssa turvautua erikoisjärjestelyyn.

Toinen meistä tulee vähän myöhemmin saunaan ja kertoo, mikä on tilanne. Toinen vuorostaan lähtee aikaisemmin kotiin ja kertoo sitten, missä nyt mennään. Alkoi käydä niin, ettei isä enää osannutkaan kertoa, mikä on tilanne.

Sitten alkoivat kadota nimet. Niiden muistaminen ei ikinä kuulunut isän vahvuuksiin (niin kuin ei minunkaan), mutta vähitellen hän joutui haeskelemaan pitempään esimerkiksi sisaruksiaan. Sitten muita sanoja.

Alkoi myös sattua pikku mokia pukeutumisessa, unohduksia syömisissä ja eksymistä kaupungilla. Aloimme aavistella pahaa, ja lääkärissä tulikin Alzheimer-diagnoosi. Äiti järkyttyi, mutta päätti jäädä kotihoitajaksi.

Isä oli palvellut laivastossa sotavuosien halki ja aina eläkkeelle asti. Silti hänessä oli lempeyttä, jota ei armeijaan ja siihen sukupolveen hevin liitetä. Hänellä riitti ymmärrystä ja kannustusta silloinkin, kun etenin elämässä ihan toiseen suuntaan.

Varmaan siksikin halusin olla tukena, kun sairaus vääjäämättä eteni ja minunkin nimeni unohtui. Vein isää lyhyille lenkeille, kävimme kahvilassa ja nauroimme samoille vanhoille vitseille. Kun lauloimme yhdessä Reino   Helismaan  ralleja, kadonneet sanat ja eloisa katse palasivat hänen silmiinsä.

Alzheimerin taudista on sanottu, ettei sitä sairasta ainoastaan potilas, vaan myös hänen omaisensa. On riuduttavaa seurata, kuinka tuttu, rakas ihminen katoaa vähitellen ruumiistaan.

En osaa sanoa, minkä verran sitä ihmistä oli paikalla, kun lähdin viimeisen kerran sairaalasängyn äärestä ja isä katsoi tiiviisti jälkeeni. Seuraavana päivänä kuitenkin ymmärsin täysin, mitä puhe Alzheimerista ja omaisten sairaudesta tarkoitti.

Ja samasta syystä voin sanoa, että Edelleen Alicen kuvaus Alzheimerin taudista ja perheestä on enimmäkseen hyvin uskottavaa. Taitava Julianne Moore tavoittaa sen katseen, jonka edessä on näkymätön verho. Tässä elokuvassa "tartu hetkeen" ei ole mikään klisee.

Edelleen Alice Avalla klo 21.00.