Kulttuuri

Elämänlaatu parani, mutta glamour on kaukana – kajaanilaislähtöinen Kaisa Korpela oikoo käsityksiä Kaliforniassa asumisesta

Helppoa elämää Kalifornian palmujen alla.

Sellaiseksi moni on kuvitellut kajaanilaislähtöisen Kaisa Korpelan arjen siitä lähtien, kun hän asettui miehensä kanssa asumaan Yhdysvalloissa sijaitsevaan Piilaaksoon yli kymmenen vuotta sitten.

Pariskunta muutti viiden matkalaukun kanssa kuuluisaan teknologiateollisuuden keskittymään, kun Korpelan puoliso sai työtarjouksen kansainvälisen jättifirman pääkonttorilta.

Silloinen asuinpaikka Oulu vaihtui San Franciscon ja San Josén välissä sijaitsevaan, noin neljän miljoonan asukkaan Piilaaksoon (englanniksi Silicon Valley), joka koostuu kymmenistä, liki yhtenäisen jatkumon muodostavista kaupungeista.

Puolison työpaikka sijaitsi Mountain View’ssä, mistä löytyi myös pariskunnan ensimmäinen vuokrakoti luhtitalosta.

– Miehen työtarjous oli toistaiseksi voimassa oleva. Päätimme, että tämä on varmaan kerran elämässä -kortti, joka on katsottava. Lähdimme kokeilemaan ensin vuodeksi, mutta nyt se vuosi on venynyt kymmenen ja puolen vuoden mittaiseksi, Korpela sanoo.

Vuosiin on mahtunut monenlaisia kulttuurishokkeja, käy ilmi Uunipelti-identiteetti – Piilaakson oppivuodet -kirjasta, jonka Kaisa Korpela on kirjoittanut ajastaan ulkosuomalaisena.

Jo alussa elämä Yhdysvalloissa osoittautui hyvin erilaiseksi kuin Suomessa arjen toiminnoista lähtien. Yksistään ruokaostoksiin vierähtää Korpelan mukaan helposti tuntitolkulla aikaa, kun kauppojen valikoimien laatu vaihtelee ja tuotteiden ravintosisällöt ovat kaukana suomalaisista.

Korpela esimerkiksi lopetti leivän syömisen heti muuton jälkeen, kun paikalliset vaaleat leivät osoittautuivat hyvin sokeripitoisiksi, eikä ruisleipää juuri ollut tarjolla.

– Siellä pitää olla tosi tarkkana saadakseen terveellistä ruokaa.

Olemme nauraneet, että se oli pakkoavioliitto.

Ajomatkoihin kuluu aikaa ruuhkien takia. Asuinrakennukset puolestaan paljastuivat äänieristämättömiksi. Puutteista huolimatta vuokra-asuminen on kallista, useita tuhansia dollareita kuussa.

Alkuaikojen suurimmat haasteet liittyivät kuitenkin pariskunnan siviilisäätyyn.

Korpela muutti miehensä kanssa Yhdysvaltoihin avoparina, jolle paikalliset maahanmuuttoviranomaiset eivät anna arvoa. Puolisoviisumin sijasta Korpela sai turistiviisumin, joka oikeutti ainoastaan kuuden kuukauden maassaoloaikaan.

– Ensimmäinen vuosi jäi minulla tavallaan kesken, kun jouduin pakkopalaamaan Suomeen.

Mies jäi Kaliforniaan, kun Korpela palasi Suomeen ja työhönsä Oulun ammattikorkeakoulun EU-projektipäällikkönä. Hän oli ollut työstään vuorotteluvapaalla.

Kun puoliso tuli lomalla käymään Suomessa, pariskunta avioitui. Sen jälkeen Korpela pystyi hakemaan puolisoviisumia, jonka avulla Yhdysvalloissa oleskelu onnistuu ilman aikarajoja.

– Olemme nauraneet, että se oli pakkoavioliitto. Toki olimme mieheni kanssa olleet jo seitsemän vuotta yhdessä, mutta naimisiinmenosta ei ollut koskaan ollut puhetta.

Uusi viisumi ja vuorotteluvapaan jatkoksi saatu palkaton vapaa töistä mahdollistivat Korpelan paluun Kaliforniaan. Vapaan aikana yhteys Oulun-työpaikkaan katkesi lopullisesti, sillä hän tuli muutosneuvotteluissa irtisanotuksi.

Ajankohta osui kuitenkin kohdilleen, sillä niihin aikoihin Korpela sai Yhdysvalloissa green cardin, joka antoi pysyvän oleskeluoikeuden ja mahdollisti työskentelyn maassa.

Siihen saakka hän oli ollut maassa kotirouvana, mikä oli ollut opettelun paikka korkeakoulutetulle uranaiselle.

– Siinä tuli paljon ahaa-elämyksiä suomalaisesta ajattelutavasta. Hoksasin, miten paljon suomalainen määrittää itseään ja muita työn kautta. Kun itseltä otettiin rooli pois, oli alkuun epäselvää, että millä tavalla edes esittäydyn uusille ihmisille, kun omalla työtaustallani ei ollut enää mitään merkitystä. Piilaakso on voimakkaasti teknologiaan keskittynyt, mutten ollut it-alalla. Ketään ei edes kiinnostanut, mikä oma menneisyyteni oli.

Monelle ulkosuomalaiselle tulee shokkina, että pitää olla valmis alempitasoisiin tehtäviin kuin Suomessa.

Töiden etsiminen uudessa maassa ei ollut helppoa. Kaisa Korpela huomasi, ettei hänen aiempi työnsä EU-projektipäällikkönä kertonut amerikkalaisille mitään.

Matematiikasta filosofian maisteriksi valmistunut nainen oli Suomessa pätevä opettamaan korkeakoulutasolla asti, mutta Yhdysvalloissa hänen olisi pitänyt kouluttautua lisää pätevöityäkseen paikallisesti.

Siihen hän ei kuitenkaan lähtenyt, sillä amerikkalainen koulumaailma ei viehättänyt työympäristönä.

– Monelle ulkosuomalaiselle tulee shokkina, että pitää olla valmis alempitasoisiin tehtäviin kuin Suomessa, kun paikallisesti kukaan ei tunne eikä tiedä osaamista. Yhdysvalloissa aiemmilla työpaikoilla on iso merkitys. Siellä ei työtodistuksia ole, vaan kaikki perustuu suosittelijoihin, Korpela kertoo.

Parin kolmen kuukauden työnhaun jälkeen Korpela onnistui saamaan työn paikallisen balettiakatemian osa-aikaisena toimistoapulaisena.

Hakijoita oli lähes 90, mutta Korpela oli ainoa haastatteluun päässyt. Hänellä on tanssitaustaa kilpatanssista ja flamencosta.

Toimistoapulaisen titteli oli huomattavasti alempi kuin mihin Korpela oli Suomessa tottunut. Pian hänet kuitenkin ylennettiin pienessä perheyrityksessä toimistopäälliköksi.

– Kyllä se suomalainen mentaliteetti puski läpi, että asiat piti hoitaa kunnolla, ja työnkuva laajeni nopeasti. Kun vastuita tuli enemmän, siitä myös palkittiin.

Korpela teki töitä balettiakatemiassa pari vuotta. Hän irtisanoutui, koska arkena työt ajoittuivat iltaan ja viikonlopputöitä oli usein, vaikka jo työhaastattelussa hän oli niistä kieltäytynyt. Viikonloput olivat ainoita aikoja, jolloin hänellä oli mahdollisuus nähdä miestään.

– Työmäärä oli älytön, vaikka sain kollegankin. Minulla oli joka toinen viikonloppu töitä, vaikka olin sanonut, etten haluaisi niitä tehdä.

Minulla oli joka toinen viikonloppu töitä, vaikka olin sanonut, etten haluaisi niitä tehdä.

Irtisanoutuminen osui tammikuuhun 2020. Pian sen jälkeen tuli koronapandemia, joka iski kovalla kädellä Yhdysvaltain länsirannikkoon. Paikat menivät kiinni lockdownin takia, ja moni firma pisti rekrytoinnit jäihin. Tarjolla oli vain etätöitä, jotka tuntuivat ihmisten kanssa työskentelystä pitävälle Korpelalle vierailta.

Työnhaku haastoi, mutta päättyi jälleen onnellisesti. Korpela työskenteli lähes kolme lukukautta yksityisopettajana Piilaaksoon muuttaneessa suomalaisperheessä, jonka poika suoritti etänä Helsinkiin suomalaista lukiota. Korpela opetti nuorelle pitkää matematiikkaa ja suomen kieltä.

Kuuden päivän varoitusajalla alkanut työ vaati kekseliäisyyttä päästäkseen alkuun.

Korpela ei saanut käyttöoikeutta suomalaislukion kurssimateriaaleihin, koska ei ollut minkään koulun kirjoilla.

Pelastavaksi enkeliksi tuli ystävä, joka työskentelee Pohjois-Suomessa vararehtorina ja matematiikan opettajana. Hänellä oli tarvittavat matematiikan kirjat hyllyssään joutilaina, mutta postitse ne olisivat tulleet perille liian hitaasti.

Vararehtori kiikutti kirjat Ouluun Korpelan miehen ystävälle, joka oli lähipäivinä tulossa lomalle Las Vegasiin.

– Hän toi kirjat, ja mieheni haki ne Vegasista Piilaaksoon. Se oli uskomatonta, että kuviossa niin moni palanen loksahti paikoilleen, Korpela sanoo vuosi sitten päättyneestä pestistä.

Tänä vuonna hän on keskittynyt lokakuussa ilmestyneen Uunipelti-identiteetti-kirjansa kirjoittamiseen.

Kirja, jonka nimi viittaa suomalaisen näkökulmasta pieneen ja epäkäytännölliseen amerikkalaisuunipeltiin, on syntynyt Korpelan ulkosuomalaisen elämää kuvaavan Ribs & Coke -blogin pohjalta. Sen lukijat kannustivat Korpelaa kirjoittamaan aiheesta kirjan.

Faktaa ja fiktiota yhdistävä teos kertoo, kuinka Piilaakson arjesta glamour on usein kaukana, vaikka moni kuvittelee Yhdysvaltoihin muuttavien ihmisten rikastuvan välittömästi.

Vielä Piilaaksossa vietetyn vuosikymmenenkään jälkeen Kaisa Korpela ei usko, että hän jäisi miehensä kanssa sinne loppuelämäkseen. Yksi syy tähän on korkea hintataso, jota hän havainnollistaa kirjassaan.

Kun pariskunnan nykyisestä kotikaupungista Sunnyvalesta tuli pari vuotta sitten myyntiin tontti, jolla oli pieni purkukuntoinen talo, se myytiin 1,2 miljoonalla dollarilla.

– Asumme nyt pariomakotitalossa ja vuokralla edelleen, koska meillä ei ole kuuna päivänä vara ostaa mitään omaa.

Suomessa kaikki kirmaavat ulos kauniina kesäpäivänä. Kaliforniassa voi luottaa siihen, että aurinko paistaa huomennakin.

Vuokrasopimuksen uusiminen vuosittain on Korpelalle ja hänen Muhokselta kotoisin olevalle miehelleen tarkastusaika sille, vieläkö elämä jatkuu Yhdysvalloissa. Tähän saakka he ovat aina päättäneet jäädä, eikä paluusta Suomeen ole puhuttu.

Korpelan mukaan viihtyvyyteen on vaikuttanut erityisesti se, ettei heistä kumpikaan ole talvi-ihmisiä. Kaliforniassa saa nauttia kesästä valtaosan vuodesta. Lisäksi Piilaakson työmahdollisuudet motivoivat miestä.

– Elämänlaatu tietyllä tavalla parani muuton myötä. Sairastelut vähenivät tosi paljon. Minulla oli esimerkiksi usein poskiontelontulehduksia Suomessa, mutta nyt ei, Korpela sanoo.

– Kun yhdeksän kuukautta vuodesta on kesä, tulee ulkoiltua paljon luontopoluilla. Suomessa kaikki kirmaavat ulos kauniina kesäpäivänä. Kaliforniassa voi luottaa siihen, että aurinko paistaa huomennakin.

Kaisa Korpelan mielestä asioihin avoimin mielin suhtautuminen on perusedellytys ulkomaille sopeutumisessa. On suvaittava sitä, että uudessa asuinmaassa moni asia toimii eri tavalla.

Hän sanoo arvostuksen Suomea kohtaan nousseen muun muassa puhtaan hengitysilman ja juomaveden takia. Kuivuudesta vuosikausia kärsineessä Kaliforniassa on vuosittain maastopalokausi loppukesästä ja syksyllä.

– Silloin hengitysilma voi olla viikon kaksi tosi huonona. Jos on oikein paha maastopalokausi ja savu pääsee Piilaakson päälle, se jää kuppiin laakson päälle. Kestää kauan aikaa ennen kuin ilma puhdistuu.

Vuokrasopimus kieltää meitä ottamasta lemmikkejä, mutta meillä on pihapiirissä kaksi villikissaa, joita olemme kesyttäneet.

Korpela kertoo sosiaalisen piirinsä elävän jatkuvasti Piilaaksoon saapuvien ja poismuuttavien takia. Nyt paikallisilla suomalaisnaisilla on ”haikkiporukka”, joka käy viikoittain yhteisillä vaellusretkillä laaksoa ympäröivillä luontopoluilla. Paikallisia tuttuja Korpela on saanut miehensä kanssa myös töiden ja naapuruston kautta.

Pariskunta asuu Sunnyvalessa omakotialueella, josta on kymmenen minuutin kävelymatka kaupungin keskustaan.

– On poikkeuksellista, että siellä pääsee kävellen mihinkään. Olemme siksi tykänneet alueesta. Meillä on kiva pikkuinen piha, jossa on hedelmäpuita. Teimme vuokrasopimuksen ennen kuin edes huomasimme, että siinä kasvaa viikuna-, appelsiini- ja sitruunapuita. Se oli oikein positiivinen yllätys, Korpela sanoo.

– Vuokrasopimus kieltää meitä ottamasta lemmikkejä, mutta meillä on pihapiirissä kaksi villikissaa, joita olemme kesyttäneet. Niitä piti ruokkia kaksi ja puoli vuotta ennen kuin toinen niistä antautui silitettäväksi.