Ulkomaat

Itävallan puolueettomuus kumisee kuin Potemkinin kulissit – "Itävallalla ei ole kokemusta venäläisten hyökkäyksestä, kuten Suomella"

Ylivoimainen enemmistö itävaltalaisista haluaa maan pysyvän sotilaallisesti liittoutumattomana. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijat kuitenkin kritisoivat alppimaan asemointia. Itävaltaa pidetään vapaamatkustajana. Tilaisuus irrottautua Venäjän energia-liekanarusta tarjoutuu alppimaalle vuodenvaihteessa.

Oikeistopopulismin kyllästämä Itävallan politiikka on myrskyn silmässä, mutta Wienin komea keisarillinen ympäristö henkii harmoniaa.

Wienin yliopiston kampusalueen taaimmaista nurkkaa valvoo pylvään päältä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valistunut itsevaltias Joosef II (1741–1790). Keisari todisti viimeisinä vuosinaan Krimillä tapahtumaketjua, joka elää vielä tänä päivänä.

Joosef II näki tyhjät Potemkinin kulissit Krimillä.

Ukrainaa sodassa Venäjää vastaan tukeva Eurooppa elää sodan laajentumisuhkan partaalla, mutta Itävalta luottaa omaan puolueettomuuteensa kuin vuoreen.

Yhdessä Irlannin ja Sveitsin kanssa Itävalta on yksi kolmesta sotilaallisesti liittoutumattomasta maasta, eikä se ole aikeissa muuttaa asemoitumistaan, vaikka uudeksi hallitukseksi tulisi minkälainen koalitio hyvänsä.

Jos viime sunnuntaina parlamenttivaalit voittanut oikeistopopulistinen vapauspuolue FPÖ päätyy hallitukseen, se ei vaaranna suosiotaan puhumalla puolueettomuutta vastaan. Sama pätee, jos tuleva hallitus muodostetaan ilman FPÖ:tä ja sen ristiriitaista johtajaa Herbert Kickliä.

Noin 70 prosenttia itävaltalaisista kannattaa pitkäaikaista puolueettomuuspolitiikkaa. Sen kritisointi jää enimmäkseen akateemiseksi haastamiseksi ja pienpuolueiden, kuten vaaleissa yhdeksän prosentin kannatuksen saaneen liberaalipuolue NEOS:in tehtäväksi.

– Suomalaiset ovat itävaltalaisia pragmaattisempia. Meitä ympäröi joukko Naton jäsenmaita ja lisäksi Itävalta on sitä mieltä, että Venäjä ei uhkaa meitä, Wienin yliopistolla Venäjän historian professorina työskentelevä Wolfgang Müller sanoo.

Itävallan uusi hallitus on vielä arvoitus, mutta Müller veikkaa, että todennäköisin vaihtoehto on suomalaisittain sinipuna, jossa konservatiivipuolue ÖVP:n kumppaniksi tulisivat sosiaalidemokraattien SPÖ ja NEOS.

Itävallan puolueettomuuspolitiikkaa tutkineen Müllerin mukaan tuleva koalitio ei tee muutoksia liittoutumattomuuspolitiikkaan eikä Ukrainan-tukeen. Itävallan tuki Ukrainalle pysyy humanitaarisissa rajoissa.

– Itävalta ei tee paljon Ukrainan eteen, mutta se ei sentään estä apua, kuten [Unkarin pääministeri] Viktor Orbán, Müller sanoo.

Aseapua alppimaa ei Ukrainalle liittoutumattomuuteensa vedoten juurikaan tarjoa. Itävallan apu Ukrainalle on vajaat 800 miljoonaa euroa eli noin 0,18 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Vertailun vuoksi puolta pienempi Suomi on antanut Ukrainalle tukea yhteensä 2,4 miljardia euroa eli noin 0,88 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Ukrainan avustajien kärjessä on Tanska peräti 6,8 miljardilla eurolla ja 1,8 prosentin bkt-osuudella.

Potemkinin kulisseihin viitataan totutusti silloin, kun todellinen tilanne pyritään lavastamaan paremmaksi kuin se tosiasiassa on.

Keisari Joosef II vaikutti ratkaisevasti termin syntyyn, sillä hän kävi tapaamassa Venäjän keisarinnaa Katariina II:ta, kun tämä teki huvimatkan Krimille vuonna 1787.

Venäläinen ruhtinas Grigori Potjomkin määräsi tien varsilla sijainneet talot pikavauhdilla ehostettaviksi keisarinnan kulkua somistamaan. Näyttävistä mutta tyhjistä Potemkinin kulisseista pääsi nauttimaan myös itävaltalainen keisari.

Itävalta oli Venäjän liittolainen Osmanien valtakuntaa eli Turkin edeltäjää vastaan. Joidenkin arvioiden mukaan molemmat maat käsittelevät itseään edelleen jonkinlaisina keisarillisina imperiumeina.

Venäjä onnistui vuonna 1792 Itävallan avustuksella valtaamaan Turkilta Krimin, jonne Potemkinin kulissit pystytettiin. Venäjästä tuli varteenotettava peluri ja Euroopan mahtivaltioiden haastaja.

Poliittinen maantiede muuttuu päivänpolitiikkaa hitaammin, jos lainkaan. Kulissien suojissa Venäjä anasti Ukrainalta Krimin keväällä 2014, minkä jälkeen länsi sulki silmänsä. Itävalta meni idänsuhteissaan vielä monia muita maita pidemmälle poliittisen eliitin pitäessä yllä lämpimiä suhteita Kremliin.

Itävallan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kulisseja on pystytetty moneen eri tasoon limittäin ja lomittain.

Itävallan liittoutumattomuudesta on tullut ontto rakennelma. Tätä mieltä on Wienissä toimivan, Euroopan turvallisuuspolitiikkaan keskityneen instituutin AIES:in tutkija Christoph Schwarz.

– Tarinaa Itävallasta välittäjänä idän ja lännen välillä pidetään hartaasti yllä. Itävallan pitäisi selventää itselleen, kuinka vakavasti otamme EU-jäsenyytemme ja mitä se tarkoittaa liittoutumattomuus- ja turvallisuuspolitiikallemme, Schwarz sanoo.

Schwarz viittaa erityisesti EU:n Lissabonin sopimuksessa sovittuun artiklaan 42.7, joka velvoittaa EU-maat antamaan apua kaikin käytettävissä olevin keinoin, jos johonkin niistä hyökätään.

– Kyse on siitä, mitä tekisimme, jos Venäjä menisi Suwałkin käytävää pitkin Kaliningradiin tai etenisi Baltiaan. Miten Itävalta menettelee, jos joku EU-maa tarvitsee apua?, Schwarz kysyy.

Kysymys Itävallan sitoutumisesta eurooppalaiseen turvallisuuteen askarruttaa laajalti. Lännen Median diplomaattilähteiden mukaan maata pidetään jopa häpeilemättömänä vapaamatkustajana, joka poimii rusinat pullasta.

Suomen ja Ruotsin liittymisprosessia seurattiin Itävallassa tiiviisti, mutta pohjoisten maiden tilanteen arvioitiin eroavan niin ratkaisevasti Itävallan asemasta, että sen kummempaa keskustelua omasta liittoutumattomuudesta ei syntynyt.

Schwarz arvioi, että historian lisäksi Suomen ja Ruotsin liittymispäätöksiä pohjusti maantiede – ja pelko Venäjän uhkasta. Silti juuri Wienin nurkilla roihuaa sota.

– Ukrainan länsiraja on lähempänä Wieniä kuin Itävallan länsiosa. Voisi kuvitella myös, että Itävallassa vallitsisi historiallisista syistä jokseenkin Venäjä-vastainen mieliala, sillä naisia raiskattiin paljon Venäjän miehittämällä alueella, Schwarz pohtii.

Wien oli toisen maailmansodan jälkeen lähes samanlainen näyttämö kuin Berliini. Puna-armeijan on arvioitu raiskanneen yksin Wienissä 70 000–100 000 naista, ja historioitsijat ovat sittemmin väitelleet siitä, tapahtuiko raiskauksia yhtä paljon kuin sodan jälkeisessä Saksassa.

Toisen maailmansodan jälkeen Itävalta jaettiin neljään liittoutuneiden hallitsemaan osaan, joista yhtä miehitti vuoteen 1955 asti Neuvostoliitto. Miehitys loppui kolme kuukautta aikaisemmin kuin Porkkalan miehitys Suomessa.

Vaikka Suomella ja Itävallalla riittää samankaltaisuuksia politiikassaan, maat suhtautuvat nyt perin eri tavoin Venäjään.

– Suurin ero on siinä, että Suomella on paljon läheisempi kokemus Venäjästä ja Neuvostoliitosta kuin Itävallalla. Itävallalla ei ole myöskään kokemusta venäläisten suorasta hyökkäyksestä, kuten Suomella, Müller summaa.

Myös Itävalta on kuitenkin viime vuosina lisännyt panostuksiaan puolustukseensa. Asevoimiin uppoaa euroja silti varsin vaatimattomat yksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen luku on hävittäjähankintojen nostamana 2,4 prosenttia.

Natoon liittymistä itävaltalaisten enemmistö kavahtaa, mutta EU:n yhteisen puolustuksen vahvistamiseen suhtaudutaan suopeammin. Kyse ei professori Müllerin mukaan ole niinkään puolustuksen vahvistamisesta, vaan siitä, että Itävalta liittyisi samankaltaisten maiden liittoutumaan.

Entisten puolueettomien maiden murheet ovat varsin erilaiset. Kun Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät yhtä aikaa EU:iin vuonna 1995, Suomen EU-keskustelussa kupli vähintäänkin pinnan alla kysymys turvallisuudesta ja itärajasta. Itävallassa puhuttiin samaan aikaan ennen muuta taloudesta.

Monet asiantuntijat, kuten Schwarz ja Müller, näkisivät mielellään Itävallan liittoutuvan vahvemmin myös sotilaallisesti.

– Neutraalisuus voi olla meidän perinteemme, muttei ehkä tulevaisuutta, Müller sanoo.

Puolueettomuuspolitiikka nojaa hänen mukaansa virheellisiin uskomuksiin ja kuvitteelliseen turvallisuudentunteeseen. Sitä voisi siis sanoa yhdenlaiseksi Potemkinin kulissiksi.

– Kansallisesta turvallisuudesta ei paljon julkisuudessa keskustella. Puolueettomuuspolitiikkaa ympäröivät tietyn myytit ja virhepäätelmät sekä vääristynyt käsitys Venäjästä erittäin tärkeänä kauppakumppanina.

Professori muistuttaa, että Neuvostoliiton merkitys bisnekselle oli suurempi Suomelle kuin Itävallalle. Müller kutsuukin Itävallan puolueettomuuspolitiikkaa Kremlin onnistuneeksi pr-operaatioksi, jossa Venäjä antoi Itävallalle paljon enemmän huomiota kuin sen koko olisi oikeuttanut. Imartelu teki tehtävänsä.

Itävalta alkoi nähdä itsensä siltana idän ja lännen välillä samaan tapaan kuin Suomikin. Molemmat maat pitivät itseään hyvin tärkeinä maailman näyttämöllä.

Unkarin vuoden 1956 kansannousun ja Tšekkoslovakian vuoden 1968 miehityksen jälkeen näkyi professori Müllerin mukaan selvä kaava. Kriisien jälkeen neuvostojohdon länsikäynnit suuntautuivat ensin Suomeen ja sen jälkeen Itävaltaan. Kreml kokeili kepillä jäätä.

– Nämä maat olivat muita heikompia ja niissä oli odotettavissa vähiten vastarintaa neuvostopoliitiikkoja kohtaan, Müller sanoo.

Raha ja energia sitovat Itävaltaa ja sen naapureita yhä tiukasti Venäjään. Itävallan käyttämästä maakaasusta 80 prosenttia tulee Venäjältä.

Sodasta huolimatta kaasu virtaa Ukrainan läpi Venäjältä, joskin Ukraina on ilmoittanut aikovansa päättää sopimuksen vuodenvaihteessa, kun viisivuotias sopimus erääntyy. Tällä voi olla isoja seurauksia keskiseen ja itäiseen Eurooppaan.

Itävallan lisäksi Tšekki, Unkari, Kroatia, Slovenia ja Italia käyttävät putken läpi virtaavaa kaasua. Pelissä ovat isot rahat ja jatkuva pelko energian hinnannoususta. Ukrainan päätös irtisanoa sopimus vuoden vaihteessa antaisi Müllerin mukaan Itävallan hallitukselle tilaisuuden päästä kerralla irti Venäjä-riippuvuudesta.

– Se auttaisi itävaltalaisia, jos joku tekisi tämän päätöksen heidän puolestaan, Müller myöntää.

Keskelle Eurooppaa pystytetty kallis Potemkinin kulissi keikahtaisi silloin nurin.