Kolumnit

Leikkiä, ei älypuhelimia

Aivoliiton kansallinen aivoterveysohjelma on antanut suositukset älypuhelimen vapaa-ajankäytöstä. Keskeisenä kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, mutta ohjeistusta saavat aikuisetkin. Aivoliiton mukaan älypuhelimen käytön ohjeet ovat näyttöön perustuvia. Suosituksia oli mukana valmistelemassa Lappeenrannan kaupunki, jonka koulutoimi sai vanhemmilta toiveen lasten ja nuorten vapaa-ajan älypuhelinten käytön suositusten tarpeesta.

On erittäin hyvä, että tällaiset suositukset on laadittu, mutta toisaalta se on myös hieman surullista. Surullista siksi, että elämme aikaa, jolloin pitää antaa suosituksia muun muassa siihen, että alle 2-vuotiaille ei suositella älylaitteita lainkaan tai 2–6-vuotiaille suositellaan ruutuaikaa korkeintaan tunti päivässä.

Kun olin itse alle kouluikäinen, älypuhelimista ei ollut tietoakaan. Vapaa-ajalla laskettiin mäkeä, hypittiin kuralätäköissä ja leikittiin ulkona kauppaa myymällä naapurin lapsille hienoja kiviä ja käpyjä. Puiden lehdet toimivat seteleinä ja pikkukivet kolikkoina. Vanhemmat joutuivat pyytämään moneen otteeseen sisälle syömään tai rauhoittumaan iltaa varten. Nyt vanhemmat joutuvat pyytämään moneen kertaan, että pitäisikö välillä käydä ulkona ‒ elleivät ole itse jälkikasvunsa vieressä älypuhelinta näpräämässä.

Silmät olivat nauliutuneina näyttöön, päät roikkuivat luonnottoman näköisessä asennossa, kädet liimautuneina puhelimiin.

Olen onnellinen siitä, että lapsuudessani ei ollut älypuhelimia. Sain viettää lapsuutta juuri niin kuin sitä kuuluu viettää. Ulkona rymyten pipo vinossa, posket punaisina, hymy huulilla. Aina, kun näen pienen lapsen nenä kiinni kännykässä, toivon, että hän vaihtaisi puhelimen räpläämisen leikkimiseen.

Oman ensimmäisen puhelimeni taisin saada alakoulun loppupuolella. Puhelimella tehtiin vain tarpeellinen, eipä sillä oikein muuta pystynytkään. Soiteltiin välillä muutamaan numeroon, jotka puhelimesta löytyivät ja toisinaan laitettiin tekstiviesti. Joskus puhelin saattoi unohtua pöydälle päiväkausiksi, sitä ei tarvinnut tuijottaa jatkuvasti.

Taannoin junassa istuessani seurasin ympärilläni olevia ihmisiä. Lähes jokaisella oli älypuhelin kädessä. Se oli kädessä, vaikka sitä ei juuri sillä hetkellä katsonut. Käytävän toisella puolella istui alle kouluikäinen poika oletettavasti isänsä kanssa. Molemmilla oli puhelimet kädessä melkein koko matkan ajan.

Junamatka voisi olla pienelle lapselle hyvinkin hauska kokemus. Matkan saisi kulumaan muutenkin kuin kännykkää näpräämällä. Lapsi voisi yhdessä huoltajansa kanssa seurata ohikiitäviä maisemia ja poiketa leikkivaunussa. Ehkä mehun nauttiminen ravintolavaunussa voisi olla mukavaa. Kuitenkin niin lapsen kuin huoltajansa silmät olivat nauliutuneina näyttöön, päät roikkuivat luonnottoman näköisessä asennossa, kädet liimautuneina puhelimiin.

Ajat muuttuvat, mutta aina se ei ole hyvä asia.

Kirjoittaja on Ylä-Kainuu-lehden toimittaja.