Kulttuuri

Näyttelyarvio: Hiottu ja hyräilevä taiteilijan muotokuva

Leo Karsikkaan retrospektiivisessä näyttelyssä on herkkyyttä, mutta ennen kaikkea hallittua hauista.

Leo Karsikas: Karsittu

Näyttely Kajaanin taidemuseossa 9. helmikuuta saakka

Tähdet: neljä

Kajaanin taidemuseossa on avautunut kajaanilaisen Leo Karsikkaan yli 40 vuotta jatkuneen taiteellisen uran näyttely, joka tihentää kuvanveistäjän, taidevalajan ja maalarin taiteellisen tekemisen.

Karsittu-näyttelyn alkumetreiltä alkaen käy selville, että se on täynnä painavia, punnittuja ja perusteltuja asioita.

Alakerran videolta löytyy valuun liittyvän tulen syttyminen, kuin kipinäinen nuotiotanssi, jossa tapahtuu muodonmuutos juoksevasta jähmettyneeksi.

Kuvanveistoon liittyviä näyttelyitä on harvoin tarjolla, joten videon kautta tekemisen tapa tulee lähemmäs näyttelyvierasta.

Näyttelystä on nimensä mukaisesti karsittu kaikki ylimääräinen pois: teosten vieressä ei ole nimilappuja ja se mahdollistaa omien näkemisen tulkintojen tekemisen.

Videoilla on hienovarainen luonne taiteilijalle tärkeän musiikin tuomisessa mukaan näyttelysaleihin.

Musiikkiin rinnastuvia elementtejä näyttelystä löytyy useita, ja yläkerrassa soi taiteilijan huikea, hiottu, hienostunut ja kokonainen Alkusoitto/sinfonia (2007–2009).

Soittajien omat luonteet, yksilölliset piirteet ja yhteisen soiton virittämisen ikuistaminen ovat olleet valtava työ.

Alakerrassa äänimaisema on alkukantaisempi. Kylmä metalli muuttuu pelkistetyiksi torvimaisiksi muodoiksi saaden sisäisen, maan alta juontavan, muinaisen, mylvivän voimakkaan ja Picassolle kunniaa tekevän äänensä, Muun (1997), kuuluviin.

Vaikka näyttelyssä on salillinen säntillisiä soittajia, kaikki ei kuitenkaan ole kuultavissa, sillä vuosikymmenten mittainen on ura sisältänyt tästä kokonaisuudesta ulkopuolelle jätettyjä asioita.

Se on perusteltua, sillä taiteilijan käsien kautta kulkenut kiven, metallin, puun ja maalin määrä on valtava.

Uraan peilaten jotkin tekemisen painit tuntuvat jäävän taka-alalle, sillä tähän mukaan ovat päässeet vain valitut kokonaiset nuotit, joilla on tilaa soida saleissa.

Näyttelystä on nimensä mukaisesti karsittu kaikki ylimääräinen pois: teosten vieressä ei ole nimilappuja ja se mahdollistaa omien näkemisen tulkintojen tekemisen.

Tarina kulkee Kehdosta (1992) viimeiseen Arkkuun ( 1992), ja väliin mahtuu moninainen elämä. Materiaaleista löytyy kirjoa, ja aika saa näkyä vaihtelevin muodoin ja teemoin näyttelyssä.

Teokset vaihtelevat kooltaan minimaalisista mitaleista aina maksimaaliseen Väinön aaltoon (2001).

Taiteilijan muotokuvat ovat läsnä ja ne hahmottelevat vahvan taiteilijan omakuvan, kuin rouhean sängen, niin maalein kuin metallein.

Näyttelyn voisi tiivistää monellakin tapaa voima-sanan alle. Kädenjälki on voimakasta, väsymätöntä ja varmaa.

Keskiöön nousevat aikaa ja painetta kestävät pysyvät asiat: kivet, metallit, kalevalainen perintö ja perhe. Metallista valmistetut työt ovat valtavia ja niiden sisäisen voiman kesyttäminen taiteilijan haluamaan muotoon tuntuu hengästyttävältä maratonilta.

Näyttelyssä on herkkyyttä, mutta ennen kaikkea hallittua hauista.

Teoksissa on mukana vaaran elementtejä, vaikka terät eivät täytä tilaa.

Kevyemmin lähestyttävissä siveltimenvedoissa on vahvuutta, jolla kuvataan taiteilijaa koskettavan elämän peruspalikoita, eli perheenjäseniä muotokuvineen.

Näyttelyssä on herkkyyttä, mutta ennen kaikkea hallittua hauista.

Viimeisen salin lopussa loistaa Aurinkoiseni (1989), ikuinen aurinko, joka kiertyy kaiken ympärille antaen uudelle kasvulle energiaa, tulta ja valoa.

Tuli on sulattanut metallin muotoonsa ja antanut kuvanveistäjälle universaalin tekemisen tavan.

Taiteilijan meille tarjoama taiteen valo on löydettävissä myös salin ulkopuolelta, sillä Leo Karsikkaan teoksia löytyy ympäri Kainuuta.

Sini Sarén