Koti-Kajaani

Vapaaehtoisen puheenvuoro: Vapaaehtoistyössä muistisairaiden parissa

Olen ollut Kainuun Muistiyhdistyksen vapaaehtoistyössä kuusi vuotta. Minulla on ollut kaksi muistisairasta, joden kanssa oli muistikaverisopimus. Tällä hetkellä en ole kenenkään muistikaveri. Olen mukana paikallisissa muistikerhoissa, joihin on kaikilla vapaa pääsy tuntiessaan tarvetta.

Minua oli jo kauan kiinnostanut muistisairaus sairautena ja siihen liittyvät elämän muutokset sairastuneella ja hänen läheisillään. Perhepiirissä minulla ei ole muistisairasta, mutta ystäviä kyllä on. Huomasin lehdestä uutisen, jossa kerrottiin muistikaverikoulutuksen alkamisesta. Ilmoittauduin heti.

Olen näinä vuosina oppinut paljon erilaisten ihmisten elämästä. Jokainen muistisairas on oma yksilönsä diagnoosista huolimatta. Ihmisellä on oma taustansa ja omat kokemuksensa, jotka kulkevat mukana. Ne kaikki heijastuvat, kun ihmisen muisti hajaantuu ja elämän hallinta heikkenee.

Tässä toiminnassa olen kokenut monia antoisia hetkiä ja saanut niistä voimia omaan elämääni. Kun olen saanut tutustua muistisairaaseen lähemmin, olen nähnyt, mikä hänelle on ollut elämässä tärkeää. Kun sitten avautuu väylä, jonka kautta voimme vaihtaa ajatuksia, tuntuu hyvältä. Siinä kommunikoinnissa ei aina löydy sanoja. Mutta jos aistin, että hetki on levollinen ja tuo lohdutusta muistisairaalle, en voi enempää odottaakaan. Jokainen kohtaaminen samankin henkilön kanssa on erilainen.

Joskus tulee vastaani asioita, jotka selvästi tuovat muistisairaalle ahdistusta ja levottomuuttakin. Jokin tilanne, jokin paikka tai esine herättää ihmisessä muistikuvan. Muistikuva on voinut elämän varrella värittyä myös todella tapahtuneesta poikkeavaksi. Olen oppinut ymmärtämään, etten ole silloinkaan mikään terapeutti. Olen kaveri, rinnalla kulkija, läsnä oleva kuuntelija, monesti hukkaantuneiden sanojen selvittäjä. Haluan kuitenkin, ettei tuohon ahdistavaan asiaan juututtaisi, vaan löytyisi valoa toisesta suunnasta.

Joskus minulla on ollut varsinainen tähtihetki, kun olemme yhdessä nauraneet. Tai muistisairas on seuraavassa tapaamisessa iloisesti kertonut jotain, joka on jäänyt mieleen viime kerrasta.

Avuttomuutta olen myös monesti tuntenut, kun en ole saanut yhteyttä muistisairaan mielen kanssa ja kuitenkin nähnyt hänen ahdistuksensa. Silloin täytyy ajatella, että tämän hetken voin rinnalla kulkea, mutta en voi hänen elämäänsä ohjata.

Vaikeisiin tilanteihin saan tukea muistiyhdistyksen kaveripalavereissa ja tarvittaessa muistiyhdistyksestä. En ole yksin tässäkään työssä.

Toinen tärkeä puoli on muistisairaan läheiset, jotka kokevat riittämättömyyttä, neuvottomuutta ja monesti yksinäisyyttä. Suurin surun aihe on tietysti se, että tavallaan menettää rinnaltaan läheisen, jonka kanssa ei voi enää entiseen tapaan kommunikoida. He tarvitsevat tukea. Muistisairas ihminen on kuitenkin sama, niin monet ovat todenneet.

Tämäkin toiminta on hiljaista työtä. Se tapahtuu muistisairaiden parissa enemmän julkisesti kuuluttamatta.

Tähän vapaaehtoistoimintaan saa osallistua aivan omana itsenään. Tärkeimpiä arvoja siinä ovat luottamuksellisuus, toisen ihmisen kunnioittaminen ja itse elämän näkeminen arvokkaana lahjana. Rohkaisen asiasta kiinnostuneita tulemaan mukaan avoimin mielin.

Aili Pasanen