Ihmiset

Huoltoasema ja perheenjäsenten menetykset yhdistävät äidin ja pojan – ”Sakun kuolema tiivisti perhettämme entisestään”

Helena ja Toni Peltoniemi ovat äiti ja poika, jotka tunnetaan Kaustisen Teboililta. Siellä he enimmäkseen toisiaan tapaavatkin.

Huoltoasemayrittäjyys on ollut keskeinen osa perheen elämää jo yli 40 vuotta. Toni Peltoniemi on toiminut perinteikkään huoltamon yrittäjänä nyt viisi vuotta. Nykyisin eläkkeellä oleva Helena Peltoniemi on puolestaan luottopakki, joka tulee töihin silloin, kun muut sairastavat.

Peltoniemet ovat kokeneet myös raskaita menetyksiä.

Helena Peltoniemi:

Kaikki alkoi aikoinaan Kaustisen Teboililta. Minä olin 16 vuotta, Leo 20. Hän oli huoltamolla töissä ja huuteli perään, kun lykkäsin siskon poikaa vaunuissa Tb:n ohi. Joku oli sanonut Leolle, että tuosta saisit itsellesi hyvän tamman.

Sitten minäkin menin Tb:lle töihin. Tuli pääsiäinen, ja Leo tarjosi minulle paluukyytiä Kaustiselle kotoani Vetelin Pulkkisesta. Siitä lähtien olimme yhdessä.

Kihloihin menimme 1972 ja naimisiin 1973. Toni syntyi seuraavana vuonna. Olin Tonin kanssa aika pitkään kotona, koska hoitopaikkaa oli vaikea saada. Työt aloitin, kun pääsin kauppaan iltatuuriin.

Palasin Teboilille töihin vuonna 1982, kun Leo ja hänen ystävänsä Ilpo Peltoniemi alkoivat pyörittää huoltoasemaa yrittäjinä. Samana vuonna rakensimme omakotitalon Vintturille ja perheeseen syntyi Tonin pikkuveli Saku.

Ennakkoon jännitin, miten minusta riittää molemmille pojille, mutta kaikki meni hyvin. Toni ei ollut ollenkaan mustasukkainen. Ikäero oli tietysti liian iso, mutta Toni tykkäsi leikittää Sakua.

Toni oli itse lapsena aika arka. Yläasteella pojan piirit alkoivat kuitenkin kasvaa. Hän kasvatti myös pitkät hiukset. Sanoin, että maksan satasen, jos leikkaat tukan. Seuraavana päivänä Toni tuli tyytyväisen näköisenä kotiin ja sanoi, että tytöt lupasivat kerätä kaksisataa, jos hän ei leikkaa. Ei leikannut.

1980-luvun puolivälissä Leo alkoi sairastaa vakavasti ja sitä jatkui aina Leon kuolemaan asti. Pitkät sairaalareissut veivät Kokkolaan, Ouluun ja jopa Meilahteen.

Pojat suhtautuivat isänsä tilanteeseen eri tavoilla: Saku piirteli sairaalasängyn vieressä ja höpötteli kuulumisia. Toni taas kävi teho-osastolla harvemmin. Silloin ajattelin, että eikö poika enempää isästään välitä. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, kuinka koville isän sairastelu otti.

Monesti olen miettinyt, kuinka paljon Toni on joutunut kärsiä, kun pikkuvelikin kuoli kolarissa. Oli heinäkuun alku 1999 ja Saku vähän alle 17-vuotias. Hän oli lähtenyt kavereidensa kanssa Kokkolaan, ja paluumatkalla kuski ilmeisesti nukahti rattiin. Saku kuoli heti. Uutisen kuultuaan Toni tuli tyttöystävänsä Tuulian kanssa välittömästi kotiin Vintturille kahdeksi viikoksi ja hoiti kaiken tarvittavan.

Nykyään Tonilla on itsellään kolme poikaa. Heille on puhuttu paljon Sakusta. Siitä olen iloinen, että Saku on yhä läsnä puheissamme. Samoin Leo, joka kuoli huhtikuussa 2020 Tunkkarin sairaalassa. Vaikka oli korona-aika, onneksi sain olla Leon vieressä viimeiset päivät.

Tunkkarilta ajoin suoraan Tonin perheen luo. Lapset olivat etäkoulussa, mikä oli itselleni pelastus, kun Teboilkin oli koronasulun takia kiinni. Tonin pojilla oli paljon erilaisia tehtäviä ja he tarvitsivat apua.

Isänä Toni on lapsilleen sekä lempeä että jämpti. Tonin ja Tuulian pojille olen Vintturin mummu, vaikka nykyään asunkin kirkonkylällä. Olen kiitollinen, että olemme Leon kanssa saaneet aina olla osa lastenlasten elämää. Se ei ole aina itsestäänselvyys isän vanhemmille.

Kanakastike ja riisi. Se on Tonin poikien lempiruoka nykyään. Sitä varten pidän aina pakkasessa useampaa pakettia broilerinsuikaleita, jos joku kolmesta tulee kylään. Samalla tulee juteltua kaikenlaista. Tyttöasioistakin on puhuttu. Kaikille kolmelle olen sanonut, että toisen huomioimista ei saa unohtaa. Ei tarvitse muuta kuin pyyhkäistä olkapäästä, niin toinen tietää, että olet siinä ja välität.

Sen sijaan Tonia on ollut aina hankalampi neuvoa. Hän on niin tarkka ja vaatii perusteluja. En esimerkiksi tykännyt yhtään, kun Toni päätti jatkaa Teboilin yrittäjänä Leon ja Ilpon jälkeen. Kyse on kuitenkin omasta lapsesta. Tiesin, ettei tämä ole helppo paikka. Ja sitten tuli vielä korona-aika ja Venäjän hyökkäyssota. Mutta hyvin hän on pärjännyt. Tonilla on kovat hermot ja hän jaksaa.

Eniten pelkäsin, pääseekö Toni ollenkaan töistä irti. Onneksi hänellä on metsästys- ja ampumaharrastuksia, jotka tuovat työlle vastapainoa. Itse käyn vielä aina tarvittaessa tuuraamassa huoltoasemalla. Toisaalta on myös sanottava, että työnteko on monta kertaa auttanut ja pelastanut elämän vaikeissa hetkissä.

Toni Peltoniemi:

Äitiä ahkerampaa ihmistä en tiedä. Hän on edelleenkin koko ajan tekemässä jotain. Lapsuudenkodissakin oli kaikki aina siistiä, vaikka talossa oli lapsia.

Ensimmäiset kahdeksan vuotta olin perheen ainokainen. Kun pikkuveli Saku syntyi, perhe täydentyi tietyllä tapaa kokonaiseksi. Tykkäsin aina värkätä Sakun kanssa, mutta kavereita meistä tuli kunnolla vasta vanhemmalla iällä, kun ikäero alkoi menettää merkitystään. Sakulla oli mopohommia ja osasin auttaa. Kävimme molemmat myös punttisalilla.

Lapsuuttani ja nuoruuttani väritti pitkään isäukon vakava sairastelu. Mutta sitten kuolikin pikkuveli. Äidin sanat eivät ikinä unohdu. Saku on viety meiltä pois.

Soitto tuli varhain aamulla. Lähdimme heti Vintturille tyttöystäväni Tuulian kanssa. Jos laitan silmät kiinni, muistan vieläkin, missä äiti ja isä olivat, kun astuin sisälle. Se oli niin karmea tilanne.

En pystynyt käydä katsomassa Sakua kuolleena, en sairaalassa enkä ulosveisuussa. Se oli liian kova paikka. Omaa ja samalla myös vanhempien surua helpotti se, että meillä kävi ennen hautajaisia solkenaan nuoria. Juteltiin ja muisteltiin Sakua.

Sakun kuolema tiivisti perhettämme entisestään. Koin kuitenkin kovaa painetta äidin ja isän pärjäämisestä. Oli pakko pysyä itse kasassa, vaikka välillä tuntui heikolta. Silloin päätin, että minä en jätä lasten lukumäärää kahteen, jos suinkin se on vain mahdollista. Kauheaa sanoa, mutta jonkinlainen särkymävara on oltava. Jos lapsia on kaksi ja toiselle sattuu jotain, siinä jää todella yksin.

Jos asiat olisivat menneet toisin, Sakusta olisi saattanut tulla huoltoasemayrittäjä. Itselleni yrityksen jatkaminen ei ollut itsestäänselvyys, vaikka olenkin ollut huoltoasemalla lähes koko ikäni töissä.

Aloite sukupolvenvaihdoksesta tuli isän yhtiökumppanilta, mutta kyllä isällekin asia tuntui olevan tärkeä. Sen sijaan äiti ei ollut asiasta niin innoissaan. Koin yrityksen jatkamisen silloin velvollisuudekseni, mutta jälkikäteen ajateltuna olisin ollut varmasti tosi mustasukkainen, jos tähän olisi tullut joku muu. Tämä on minulle kuitenkin kuin toinen koti.

Sukupolvenvaihdos tehtiin lopulta 2019. Seuraavana keväänä isä kuoli. Se oli suuri suru mutta samalla myös helpotus. Olin pelännyt isän menettämistä 35 vuotta.

Isän kuoltua äidille hankittiin oma osake ja tehtiin siinä remonttia. Äidin ja minun suhdettani isän kuolema ei muuttanut. Näemme edelleenkin eniten Teboililla. Äiti on virallisesti jo eläkkeellä, mutta hän on yrityksen äänetön yhtiömies ja viimeinen puolustuslinja: jos kukaan muu ei ehdi, niin äiti kyllä ehtii tulla auttamaan.

Myös lapsenlapset ovat äidille tärkeitä. Minulla ja Tuulialla on kolme poikaa. Mummuna äiti on samanlainen kuin äitinä: huolehtivainen. Jos vaikka hetken istuu sohvalla, nokan alla on kohta hedelmälautanen. Äiti myös kuskaa poikia, eikä villasukista ole puutetta.

Perhekeskeisyys on arvo, jonka olen oppinut äidiltä. Nyt kun olen itsekin täyttänyt 50 vuotta, on tärkeintä, että jälkikasvulla on mahdollisimman hyvät lähtökohdat elämään.

Äidin kautta olen myös oppinut, että työnteko on hyve ja siihen olen koittanut myös omaa jälkikasvua opettaa. Se on kamala tilanne, jos työntekoon ei totu. Omille pojilleni olen sanonut, että sen verran pitää lukea, että ei päädy bensakauppiaaksi. Helpommallakin voi päästä.