Mielipiteet
Kolumni: Kun vihan liekit roihahtavat, sivulliset joutuvat aina kärsimään
Miten käsitellä ajatusta sodasta ja tuhosta, joka on vyörynyt silmien eteen tekstinä, kuvina ja videoina kohta jo kolmen vuoden ajan? Näillä ajatuksilla nousin Kuopiossa junasta viime perjantaina.
Istahdin Kajaanista lähtiessä ravintolavaunuun. Matka kalakukkojen pääkaupunkiin ei ole pitkä, mutta yksin matkustaminen on tylsää, joten aloin iskeä juttua vieruskavereiden kanssa.
Täysin arkipäiväisyyksistä alkanut keskustelu johti varsin pian siihen, että keskustelimme omista isovanhemmistamme, jotka olivat kokeneet sodan. Oma ukkini kuoli, kun olin hyvin pieni, joten en koskaan päässyt kuulemaan hänen kokemuksiaan kohtalonvuosilta. En tiedä, olisiko ukkini edes halunnut puhua aiheesta.
Kuten siellä junassa totesimme, sotaan ei Suomessa lähtenyt ammattisotilaista koostunut armeija, vaan pääosin aivan tavalliset miehet, jotka edustivat eri ammatteja maanviljelijöistä autonkuljettajiin ja sekatyömiehiin. Tavallisia ihmisiä, joilla osalla oli perheitä ja pieniä lapsia.
Millainen matka henkisesti on juoksuhaudasta kotiin, kun joudut rakentamaan taas oman tarkoituksesi uudestaan?
Mietimme junassa, miltä se oli mahtanut tuntua, kun niihin käsiin, joilla oli totuttu rakentamaan jotain, laitettiin tuhoa ja kuolemaa sylkevä ase. Rakentamisen ja viljelemisen työ muuttui hetkessä elämän rikkomiseksi.
Liian moni jäi sille tielle, mutta miltä tuntui raskaasta matkasta selvinneille palata takaisin ja palauttaa ne omat kädet tuhotöistä takaisin rakentamiseen? Ottaa niillä käsillä oma lapsi syliin ja lohduttaa pienokaista.
Kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut, ei voi ymmärtää, millainen matka henkisesti on juoksuhaudasta kotiin, kun joudut rakentamaan taas oman tarkoituksesi uudestaan. Jokaisen heistä oli täytettävä velvollisuus, mutta meidän täytyy jotenkin yrittää ymmärtää vielä tämän etäisyyden päästäkin sen velvollisuuden inhimillinen hinta.
Eikä sota ole mihinkään hävinnyt. Tätä kirjoittaessa raketit lentävät Euroopassa ja Lähi-idässä, puhumattakaan muista sodista eri puolilla maailmaa. Kun luet tätä, jossain päin Ukrainaa tai Lähi-itää joku kuolee ja joku toinen rampautuu pysyvästi. Näissäkin sodissa taistelee isejä ja äitejä, joidenkin lapsia, siskoja ja veljiä. Jokaisella heistä on oma nimi ja historia.
Sodassa on monta ongelmaa. Jokainen hyökkäävää valtiota vastaan puolustava laittaa oman henkensä alttiiksi sen puolesta, mikä on itselle tärkeää ja rakasta, mutta samalla sota on aina menettämistä ja hukkaamista – ainutlaatuisen uhraamista.
Eikä kysymys ole pelkästään niistä ihmisistä, jotka on aseistettu taistelemaan. Kun vihan liekit roihahtavat, myös aseistamattomat sivulliset kärsivät ja kuolevat.
Huonot uutiset kyynistävät ja väsyttävät. Välillä on hyvä sulkea uutiset, mutta kokonaan tuota kärsimystä ei saa unohtaa. Pelkään, että jos me suljemme silmät niiltä inhimillisiltä kohtaloilta, me alamme suhtautua välinpitämättömästi siihen väkivaltaan.