Paikallisuutiset

Tietäjät harjoittivat mustaa tai valkoista magiaa - nimismieheen iski rupitauti

Tarinoita Kainuun historiasta: Tietäjät olivat riittitiedon arvostettuja mestareita.

Juttu on alun perin julkaistu 4.7.2009 Koti-Kajaanissa osana Tarinoita Kainuun historiasta -juttusarjaa. Julkaisemme juttusarjan uudestaan joulun ja uudenvuoden pyhien lukemistona.

Tietäjät olivat kylien riittitiedon mestareita vielä 100 vuotta sitten. He olivat ihan tavallisia kyläläisiä, mutta heidät erotti toisista poikkeuksellinen kyky. He osasivat lukea loitsut petojen ja luonnonvoimien varalta, taata maaperän hedelmällisyyden, palauttaa vihastuneen metsänhaltijan kadottamat ihmiset ja saada tietoonsa hevos- ja naurisvarkaat.

Kainuun tietäjät olivat arvostettuja, mutta vielä kovempi mahti oli Lapin noidilla. Heidän luonaan tietäjät kävivät opissa.

Tietäjät harjoittivat mustaa tai valkoista magiaa. Moni uskoi, että se joka pystyi pahaan, ei voinut tehdä hyvää. Halutessaan tietäjät pystyivät vahingoittamaan kanssaihmisiään. Siitä kertoo seuraava tarina:

Nimismies Erik O. Sten (Hyrynsalmen nimismiehenä vuosina 1852-1869) meni kerran ulosmittaamaan Väisälässä asuneen Naurisukon lehmää. Naurisukko raivosi: ”Tiedät meillä käyneesi!”

Nimismieheen iski rupitauti ja alkoi liikkua huhu, että ukko olisi taikonut Steniin paskahuusin pilat. Kerrotaan, että Stenin perhe oli hyvin siistiä väkeä. Heillä oli kolme lehmää, joille ei syötetty ravinnoksi ihmislantaa, kuten monissa muissa taloissa oli tapana.

Tietäjillä oli apuvälineinään taikakaluja. Pahan nostamiseen käytettiin kuolleiden ruumiinosia, eläinten karvoja, punaista lankaa, karhun ja käärmeen hampaita, kuolleen hiuksia, hautausmaan multaa ja ukkosen polttamaa puuta. Sanottiin, että ne joilla on kirkon mullat, hoitaa niitä siten, että käyttää niitä neljästi vuodessa taikuuteen. Muuten mullasta katoaa teho.

Taikapussi oli tietäjälle korvaamaton työväline, jonka vaurioituminen tiesi sairastumista, kuolemaa tai maagisen kyvyn menettämistä. Tietäjät pitivät taikapussiensa sisällöt visusti salassa, ja mielellään tuhosivat pussin ennen kuolemaansa. Joskus taikavehkeet jäivät kuitenkin hävittämättä.

Jututin kerran hyrynsalmelaista Kemppaisen Eetua, joka kertoi lapsena leikkineensä Raatekankaan metsässä ladossa ja löytäneensä maakuopasta oudon pussin. Sieltä vierähti ihmisen kuivunut silmä. Eetu yritti polttaa pussia nuotiolla, mutta se vain hyppi ja paukkui.

Väisälän Naurisukon taikavehkeistä taas kertoivat Hyrynsalmen Kinnuset. Naurisukon aittaa purettiin 1950-luvulla. Siellä säilytettiin ukon taikakaluja. Purkutyön yhteydessä taikakalut siirrettiin Naurisahon vintille. Sukulaismies Kauko kulki illalla vintissä ja nakkasi matonraadon vehkeiden päälle, jotta ne olisivat pois silmistä.

Hän laittautui nukkumaan alakerran kamariin, mutta yöllä alkoi kuulua yläkerrasta huutoa: ”Miksi sinä minut tänne tukehdutat, miksi sinä minut tänne tukehdutat!”, aina vain äänekkäämmin ja vaativammin. Kauko ei meinannut toeta järkytyksestä.

Eeva Heikkiseltä kuulin tarinan hyrynsalmelaisesta Anna Rompattaresta, taikamummosta, joka eleli Moisiovaaran Romppaalassa 1700-luvulla. Ennen kuolemaansa Rompatar oli vienyt kala-aitan parvelle arkun, jossa oli hänen vaatteitaan ja taikavehkeitään.

Arkun avaajalle hän asetti uhkauksen: ”Joka arkun ilman itseään vahingoittamatta aukaisee, pitää hänellä olla semmoinen paita päällä, joka on otettu ruumiilta, joka on kolme päivää maannut maan povessa. Ilman sitä tarttuu seitsemän kirkon väki ja sormet tarttuvat kiinni arkkuun. Ei sitä ole lysti aukaista.”

Tietäjien apujoukkoina toimi pieni väki eli Ollit. Ristijärven Pyhännällä he rakensivat sata metriä pitkän sillan Teerisuon yli yhdessä yössä. Pyhännän ukon oli nähty menevän juhannusiltana metsään mukanaan seitsemän kirvestä. Suolta kuului kova hakkuun läiske, mutta muita ei näkynyt kuin ukko yksinänsä. Välillä kuului komennus: ”Hakkaa, pyöritä, hakkaa, kanna, hakkaa, pyöritä!”.

Hiltusen ukolla, jonka sukuun kuulun Suomussalmella, oli myös työmiehiä apunaan. Kerran ukko rakensi hirsitaloa. Ukko istuskeli ja hirret nousivat itsestään ylös. Komennus kävi: ”Yhtä aikaa, yhtä aikaa”.

Päivän päätteeksi ukko käski työläiset syömään. Pitkä pöytä oli katettu lautasia täyteen. Puuro tyhjeni ja lusikat kalisivat, mutta ketään ei näkynyt. Toisaalta Hiltusen ukon Olleista on myös näköhavaintoja. Ne olivat kuulemma pieniä, mustia ja isopäisiä. Ja kerrotaan, että Hiltusen ukko osasi muuttaa itsensä näkymättömäksi. Kun ukko kuoli, hevonen ei suostunut kulkemaan sen riihen ohi, jossa ruumista pidettiin.

Kun velhon siunaus oli suoritettu, lähdettiin ruumista kuljettamaan kirkolle. Hevonen laitettiin aisoihin, mutta reki ei liikahtanutkaan, vaikka kuinka hevosta kopsauteltiin. Joku oli hoksannut, että käännetäänpä hevoselta länget väärinpäin. Sen jälkeen ei tarvinnut kuin pikkusen nojata, niin heti hevonen liikkui.

Edessä oli vielä vesimatka. Mutta kun arkku laitettiin veneeseen, niin vene rupesi painumaan veteen. Perämiehenä toiminut ronski mies löi pitkällä sauvallaan arkun kanteen ja huusi: ”Vieläkö sinä piru näytät mahtisi!”

Velho se oli vielä kuollessaankin.

Lähteet: Satumaarit Myllyniemi kenttätyöhaastattelut 2004 ja 2007, Kansanrunousarkisto ja Kansallismuseon arkisto.

Juttu on alun perin julkaistu 4.7.2009 Koti-Kajaanissa. Juttu on osa 12-osaista Tarinoita Kainuun Historiasta -sarjaa. Sarjan teemoina ovat terveyskulttuuri, kansanparannus, apteekkiperinne, maagiset tarinat, tietäjien toimet, alkoholin käyttö, kuolema, kateus, köyhyys ja karhu-uskomukset.

Satumaarit Myllyniemi (os. Hiltunen) on kulttuuriantropologi ja väitöskirjatutkija Turun yliopistosta. Myllyniemi on viettänyt lapsuudenkesänsä Hyrynsalmella, mistä hänen sukunsa on kotosin. Myllyniemi on perehtynyt kainuulaiseen tarinaperinteeseen ja kirjoittanut aiheesta kirjoja.