Viihde

TV: Espanjalainen todellisuus väreilee

Barcelonalainen liikemies herää lukitusta hotellihuoneesta, murhatun rakastajattarensa vierestä. Kuka sen teki?

Sepä ei ihan heti ratkeakaan. Niin hanakasti Oriol Paulon jännäri Näkymätön vieras (2016) totuudella leikittelee. Se venyy, paukkuu ja muuntuu sen mukaan, kuka kertojana toimii.

Semmoinen on espanjalaisten tapa, joka toistuu sarjoissa, elokuvissa ja kaikkialla, missä tarinoita kerrotaan. Kertomukset lipsuvat kourista kuin märkä saippua, mikä saa vähän jäyhemmän Pohjolan asukin turhautumaan. Taikka hihkumaan ihastuksesta.

Ihan uudesta trendijutusta ei silti ole kyse. Espanjalaisessa taiteessa on vuosisatainen perinne tarinoista, joissa todellisuus vääristyy ja näyttäytyy erilaisena itse kullekin. Syynä voivat tietenkin olla heikäläisten mojovat viinit ja sherryt, mutta ehkä ilmastollakin on osuutta asiaan.

Välimeren kesän porottava aurinko saa maiseman väreilemään. Voi olla, että yksistään jo se jättänyt jälkensä sikäläisten tarinankertojien luomuksiin.

Kaikki tietävät Don Quijoten (1605), Cervantesin romaaniklassikon honkelon kirjatoukan, jonka pään ritariromaanit olivat sekoittaneet.

Tämä näkee vanhan kaakkinsa uljaana sotaratsuna, majatalon pahaset lumottuina linnoina ja tuulimyllyt jättiläisinä.

Pedro Calderon de la Barca on samoilla linjoilla. Espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden klassikko kertoo jo tunnetuimman teoksensa nimessä ydinasian: Elämä on unta (1635).

Francisco de Goya (1746-1828) haastoi tauluillaan katsojan suoraan. Hän ei maalannut maan mahtavia sellaisina kuin nämä oli totuttu kuvaamaan, vaan näytti häpeilemättä kuninkaallisten kaksoisleuat ja killittävät silmät.

Elokuvissa perintö elää. Victor Ericen moderni klassikko Mehiläispesän henki (1973), Alejandro Amenábarin The Others (2001) ja Guillermo del Toron Pan’s Labyrinth (2006) käsittelevät todellisuutta kuin italialainen naapuri pizzataikinaa.

Mikä ettei Netflix-hitti Rahapajakin .

Näkymätön vieras Yle Teemalla klo 21.00.